...2...1...0

Kun laskeuduimme Lusakan lentokentälle 2,5 vuotta sitten, ensimmäinen ajatukseni uuden kotimaan kamaralla oli: tästä alkaa unelma, jota olen elätellyt vähintään kymmenen vuotta. Parin tunnin kuluttua lähdemme samalle lentokentälle ja unelma päättyy.

Vaan eipä fiilistellä asialla tämän enempää, ettei vuodatus menisi kertakaikkisen pateettiseksi. Joten ei muuta kuin nenäliinoja taskuun, viimeiset tavarat matkalaukkuun ja menoksi. Viikon työkokous Tansanian Morogorossa, perään muutaman päivän loma Sansibarilla ja sen jälkeen siipien alla on Helsinki-Vantaa!

5...4...3...

Viimeinen vuorokausi Sambiassa. Päivän tarkoin suunniteltu ohjelma on tämä: pakkaamisen viimeisteleminen, visiitti eläintarhassa johon on tuotu hiljattain gepardeja, lounas ja viimeiset silmäykset Lusakaan keskustan tornitalon näköalakuppilassa sekä illalla ravintolaillallinen paikassa, josta saa eteläisen Afrikan (ellei koko maailman) parhaat pippuripihvit.

Lahjontaa ja läksiäislahjoja

Eilen vietimme toisia ja samalla viimeisiä läksiäisiä, tällä kertaa työpaikan järjestämiä. Nyt on viimeisetkin puheet pidetty ja läksiäislahjat saatu. Kaksi päivää jäljellä tässä maassa, sen jälkeen lennämme viikoksi Tansaniaan työmatkalle, muutamaksi päiväksi Sansibarille lepuuttamaan hermoja ja sitten kotiin, tai siis Suomeen. Nyt täytyy olla tarkkana siinä, miten aikansa käyttää: mitkä muutto- ja työasiat on vielä pakko hoitaa, missä ravintoloissa on haluamme vielä käydä, ketkä pitäisi vielä nähdä...

Villiä menoa viimeisissä läksiäisissä.

Onneksi tilanne on suhteellisen hyvin hanskassa, suurin helpotus tässä kaaoksessa taisi olla rahdin lähteminen kohti Suomea toissapäivänä (vaikka se tarkoittikin Sambian-kodin viimeistenkin rippeiden - erityisesti stereoiden ja cd-levyjen - purkamista, pakkaamista ja poislähettämistä). Rahtifirmassa törmäsin mielenkiintoiseen pähkinään: voiko tavallinen asiakas lahjoa yksityisen firman työtenkijöitä? Vaakamme toimi huonosti, ja siksi noin 200 kilon lähetyksessä oli 26 kiloa enemmän kuin sain lähettää työnantajani piikkiin. Eipä hätää, firman työntekijä auttoi merkkaamalla rahtikirjaan väärän painon, ja saimme näin 300-400 euron alennuksen kuriirimaksusta (ja päälle vielä tunnetun kansainvälisen rahtifirman t-paidan, mukin, ja sateenvarjon, "ettemme unohtaisi Sambiaa").

Annoin työntekijöille ruhtinaallisen tipin, sen toivossahan he antoivat "alennuksen" ja promootiokrääsät, mutta oliko se lahjontaa? Jos valtion palveluksessa olevat poliisi antaa rahan toivossa ylinopeussakon anteeksi, niin rahan antamista on turha yrittää kutsua "tippaamiseksi", mutta kaipa yksityisen firman työntekijä voi antaa asiakkaalleen alennusta niin paljon kuin huvittaa? Ja siitä voi antaa "tippiä", ihan niin kuin esimerkiksi ravintolassa, jossa tarjoilijaa voi tipata hyvästä palvelusta?

Yleensä olen välttänyt lahjusten maksamista, mutta tällä kertaa tulkitsin tämän siis hieman erikoislaatuiseksi tippaamiseksi. Kohta ei ole enää tarvetta vaivata päätään tällaisilla asioilla, olemmehan palaamassa maailman yhdenneksitoista korruptoituneimmasta maahasta maailman vähiten korruptoituneeseen maahan.

Inessiivi, elatiivi, illatiivi

Muistan sen sadekauden kun tulimme. Silloin vain satoi ja satoi eivätkä pojat olleet koulussa, joten vietimme päivät sisällä kolmisin ja tappelimme. Ja sen hetken, kun katselin markkinoilla tolkuttoman kallista kongolaista seinäkangasta ja ajattelin, että jos täällä perkele pitää kaksi vuotta asua, niin sisustetaan sitten. Samoin kuin ensimmäisen pääsiäisen Malawin-matkan, jota odotin miettien, että olen sankari jos siihen asti selviän hengissä tässä kamalassa maassa. Ja lopulta toissakesäisen Suomen-loman, jolta yllättäen olikin ihanaa palata takaisin Sambiaan ja olla ja elää omassa kodissa.

Ja nyt ollaan taas lähdössä. Kodista. Kotiin. Tai ainakin sinne päin.

Surullisen riemullista riekkumista

On surullista sanoa hei hei ja näkemiin ja että nähdään joskus, kun tietää, ettei kuitenkaan tapaa - tai jos, niin pitkän ajan kuluttua. Olemassa olevia ystäviä tulee tietysti kova ikävä, mutta on myös surullista jättää taakseen ihmisiä, joihin on juuri tutustunut ja joista on pitänyt ensi hetkestä ja joihin tietäisi ystävystyvänsä, jos yhteistä aikaa olisi enemmän.

Silti kemut olivat kivat. Lapset pomppivat pomppulinnassa, pelasivat biljardia ja jalkapalloa ja aikuiset söivät, joivat, tanssivat ja riekkuivat muuten vaan. Jalkapohjiin ja niskaan sattuu yhä ylettömästä paljain varpain asvaltilla tanssimisesta ja holtittomasta hyppimisestä. Kurkku sentään ei ole karhea, vaikka huudettuakin tuli. Mutta yhtään en itkenyt. En, vaikka Tuula Amberla lauloi lähdön tunnelmasta ja Ultra Bra Helsinki-Vantaasta.

Tuskaa ja kiirettä

Eilen sattui joka sopukkaan, erityisesti päähän ja sieluun. Toipuminen edellispäivän päättäjäisbileistä oli sekä fyysisesti että henkisesti sen verran vaativa rutistus, etten saanut blogia päivitetyksi, vaikka olin niin suunnitellut.

Päättäjäiset sujuivat mainiosti: talomme täyttyi noin 40 juhlijasta ja meno oli varsin vauhdikasta. Lapset pelasivat biljardia ja pomppivat vuokrapomppulinnan reikäiseksi (laivan muotoisen linnan nimi olikin osuvasti Titanic), mutta talomme seuraavalle asukille myyty biljardipöytä pysyi sentään lasten käsittelyssä vahingoittumattomana.


Titanic upposi puutarhaamme.

Juhlat jatkuivat pitkälle aamuyöhön, ja kun vieraita oli jäljellä vain muutama, nukahdin kuulemma seisaalleen. Siitä huolimatta jaksoin palauttaa aamulla pomppulinnan sovitusti kello 8.30, mutta se oli kyllä näin jälkikäteen ajatellen uskomaton, lähes yli-inhimillinen suoritus.

Myös täydellä teholla alkanut pakkausoperaatio tulee vaatimaan yli-inhimillisiä ponnisteluita. Tämän viikon loppuun mennessä olen luultavasti hermoraunio.


Siivooja-kokkimme Emma esittelee ylpeänä läksiäisten ruokatarjontaa.

Naljailua, pakkaamista, pämppäämistä

Tässäpä vinkki kaikille, jotka haluavat päästä eroon perheriidoista: hankkikaa työpaikka kehitysmaasta.

Ainakin meillä riitely taukosi yli kahdeksi vuodeksi miltei kokonaan, kun muutimme Sambiaan. Suomessa kärhämät saivat nimittäin alkunsa melkein aina kotitöistä, ja kun kotityöt loppuivat, loppui myös riitely. Viime aikoina keskinäinen kiukuttelu on tainnut tosin lisääntyä pakkauskiireiden takia - tai ainakin tavallinen, mitätön pikku riitely masentaa helpommin kuin normaalisti.

Saapa nähdä, palautuuko riitelyfrekvenssi Suomessa takaisin normaalille, arkiselle tasollensa - kansalaisjärjestöliksoilla kun ei taideta palkata sisäkköä ja puutarhuria siivoamaan, tiskaamaan, laittamaan ruokaa, paikkaamaan fillarinkumit, vaihtamaan lamput, pyykkäämään, silittämään, käymään kaupassa jne. Vaan mitäpä Suomessa puutarhurilla tekee, kun ei ole puutarhaakaan, ja sisätöiden tekemistäkin voi helpottaa: tämän perheen paluurahat käytetään tiskikoneeseen, maksoi mitä maksoi.


Arki Sambiassa oli helppoa (tämä kuva on otettu tosin Zimbabwessa).

Kuten Sanna jo mainitsi, pakkaaminen on alkanut ja tavoitteena on saada rahti lähtemään keskiviikkona kohti Suomea. Stereoiden ja cd-levyjen pakkaamista olen sentään onnistunut luojan kiitos lykkäämään, mutta muuten tavarat eivät ole enää omilla paikoillaan.

Meillä on näemmä hieman erilaiset lähestymistavat muuttoruljanssiin. Sanna stressaa, jos kaikki ei ole paketissa hyvissä ajoin ennen lähtöä, kun taas minä ahdistun muuton synnyttämästä raja- tai välitilasta, jota me antropologit voisimme kutsua myös liminaalitilaksi: pakkaamisen alettua Sambian-koti on mennyttä ja Suomen-kotia ei vielä ole, joten tällä hetkellä emme asu tavallaan missään. Siksi olisin halunnut lykätä pakkaamisen aloittamisen niin viime tinkaan kuin mahdollista.

Jos paluumuuttoamme tulkitsee antropologisen siirtymäriittiteorian valossa, niin huomisissa läksiäisissä tämä liminaalitila pääsee lopullisesti valloilleen, oli pakkaamistilanne mikä tahansa. Liminaalitilaan siirrytään nimittäin tyypillisesti irtautumisriitissä, johon aikaisempi elämänvaihe loppuu ja normaali arkinen elämä muuttuu kaottiiseksi karnevaaliksi. Silloin elämänmuutoksen edessä oleva ihminen vapautuu vähäksi aikaa yhteisön normaaleista käyttäytymissäännöistä, vähän niin kuin vaikkapa abien penkkareissa. Antropologien mukaan irtautumisriitin aikana vallitsee "pyhä kaaos".

Vaan unohdetaanpa tämä humanistinen paskanjauhanta ja sanotaan sama suomeksi: huomenna Sambiassa viettämämme arki loppuu, tänne jääville ystäville jätetään hyvästit ja sen kunniaksi täytyy luonnollisesti vetää varsin perusteelliset lärvit.

Elohiiriä, unettomuutta, päänsärkyä

Maanantaina aloitin pakkaamisen. Janne on kärttyinen, kun koti ei enää näytä kodilta. Mutta en osaa olla tekemättäkään, kun tiedän että kohta tulee joka tapauksessa jumalaton kiirus. Nyt on yksi tynnyri ja yksi pahvilaatikko täynnä ja kaksi tynnyriä puolillaan. Kohta aloitan vaatteiden pinoamisen matkalaukkuja varten ja illalla poltan poltettavat paperit.

Ja joka päivä on tullut nyyhkittyä. Toissa päivänä oikeinkin vuolaasti, kun pojat leikkivät naapurin lasten kassa takapihalla orkesteria, ja kaikki kahdeksan kakaraa puhalsivat muoviputkiin Sambian kansallislaulua: Africa is our own motherland, fashion'd with and blessed by God's good hand, let us all her people join as one, brothers under the sun... Pateettista, myönnän, mutta silti posket kastuivat ja näkö hämärtyi.

Rasittavan ja kiusallisen nyyhkytyksen lisäksi stressistä kertonee se, että herään joka aamu viideltä, vasemmassa silmäkulmassa nykii tauotta ja ibuprofeiinia on nieltävä vähintään kahdesti päivässä. Lauantaina meillä on läksiäiset. Silloin nykii varmaan jo koko pää.

Puuta ja hiekkaa

Hienoin asia, jonka viimesyksyisen kyläkuukauden aikana opin, oli miten tulella mustunut alumiinikattila pestään puhtaaksi. Ensin etsitään maasta liekkipuusta pudonnut siemenkodan palanen, jolla kaavitaan pohjaan palaneet puurot kattilan sisältä. Sitten kastetaan märkä kämmen hiekkaan, ja hangataan kattila ulkoapäin voimakkaasti yltä päältä hiekkaiseksi. Hankaamisen jälkeen kattila huuhdellaan, ja hiekkasotkun alta paljastuu häikäisevän kirkas kattila.

Kämmenen iho tosin joutuu kattilankäsittelyssä koville. Paitsi että kylän naisten kädet tuntuvat olevan puuta: he pesevät kattilat vähintään kolmesti päivässä, nostelevat paljain käsin tulella olleita kattiloita ja siirtelevät hehkuvia kekäleitä paikasta toiseen. Ei ihme, että heidän lempipuuhaansa oli naureskella pehmeille käsilleni. Sain heti ensimmäisen aamun pihanlakaisusta mojovan rakkulan käteeni, ja pyykinpesun jälkeen sormissani oli useampiakin hankauksesta tulleita hiertymiä. Eräs nainen kysyi ihmetellen enkö ikinä muulloin pese pyykkiä. Kakistellen ja punastuen vastasin, että olemme saaneet luvan käyttää viereisessä talossa olevaa pyykinpesukonetta. En mitenkään kehdannut kertoa, etten pese edes konepyykkiä, sillä se kuuluu kotiavun tehtäviin.

Nyt kylässä käydessämme sain mainion tilaisuuden brassailla kattilanpesutaidoillani, kun mukanamme ollut suomalaisvieras katseli tuskastuneena tiskivedessä lilluvaa puurokattilaa. Nappasin kattilan asiantuntijan elkein ja perusteellisesti selittäen pesaisin kattilan ja asetin sen kuivumaan. Polleuteni lopahti nolohkosti, kun paikalle saapunut sambialainen nainen katsoi kuivuvaa kattilaa ja ilmoitti, ettei se ole lainkaan puhdas. Toistin nöyrästi aikaisemman käsittelyn, ja lopulta kattila kelpasi natiivillekin. Tosin suoritustani ei pidetty täydellisenä, vaan arvioitiin noin kahdeksikon arvoiseksi. Mikä on madamelle ihan kelpo arvosana.


Kameleontti ja kattila

Aina ikävä jonnekin

Puolitoista viikkoa lähtöön, enkä osaa näköjään enää töissäkään kirjoittaa muusta kuin paluusta. Laitetaanpa tähänkin kolumni, jonka kirjoitin toisaalle:

Sambiaan muuttaminen vajaat 2,5 vuotta sitten oli myllertävä kokemus, mutta jos tutkimustietoon on uskominen, paluusta tulee vieläkin suurempi haaste. Peräti 80 prosenttia ulkomailla asuneista kokee paluumuuton vaikeammaksi kuin ulkomaille lähtemisen.

Miksi kotiin palaaminen on vaikeampaa kuin ulkomaille muuttaminen? Yksi syy lienee se, että ulkomaankomennukselle lähtevä tietää palaavansa vielä takaisin Suomeen, kun taas paluumatkalla lähtö on yleensä lopullinen. Valtaosa toisessa kotimaassa saaduista ystävistä hyvästellään lähdön hetkellä viimeistä kertaa.

Kaikkein ikävin yllätys saattaa olla kuitenkin se, että myös kotimaa voi tuntua ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen vieraalta paikalta: niin maa, ystävät, sukulaiset kuin itse muuttajakin ovat muuttuneet, eikä entiseen elämään ole välttämättä paluuta.

Ulkomaille muuttava osaa odottaa kulttuurishokkia, mutta harva osaa varautua samaan kotimaassaan. Joskus tutuksi ja turvalliseksi luullussa kotimaassa odottavat kuitenkin työttömyys ja hiipuneet ystävyyssuhteet. Ulkomailta on jäänyt käteen kasa ainutlaatuisia kokemuksia, joita kukaan muu ei ymmärrä tai halua edes kuulla.

***

Paluushokki tuntui pitkään oudolta ajatukselta, sillä melkein koko ulkomaankomennukseni ajan olen ikävöinyt Suomea. Kun olen piipahtanut kotimaassa työmatkoilla, olen raahannut Sambiaan ison matkalaukullisen salmiakkia ja ruisleipää. Stereoista olen luukuttanut säännöllisesti melankolista suomipoppia, ja rätisevällä lyhytaaltoradiollani olen kuunnellut suomalaista radiokanavaa. Sambian-vierailulle saapuneita sukulaisia ja ystäviä olen uhkaillut pikakäännytyksellä, jollei mukana ole salmiakin ja ruisleivän lisäksi nippua tuoreita, suomalaisia sanoma- ja aikakauslehtiä.

Nyt, kun paluu on enää vajaan parin viikon päässä, luku-, musiikki- ja ruokamieltymykseni ovat muuttuneet vahvasti Sambia-painotteisiksi, ja Suomi-nostalgia on muuttumassa muutenkin pelottavaa vauhtia Sambia-kaipuuksi. Miten hitossa tässä näin pääsi käymään - juuri kun olen pääsemässä maahan, jota olen ikävöinyt yli kaksi vuotta?

Voi olla ettei tunne jatku ikuisesti, mutta tällä hetkellä on sellainen olo, että kaksi ja puoli vuotta sitten alkanut jatkuva ikävöinti jonnekin kestää koko loppuelämän. Suomessa asuessani kaipaan luultavasti Afrikkaa, ja jos tulisin joskus takaisin, Suomi-ikävä iskisi päälle saman tien.

***

Uskon, että viime kädessä ikävöinti ja vierauden tunne ovat myönteisiä asioita. Yksi ulkomailla asumisen hienoista puolista on ollut mahdollisuus tarkastella asuinpaikkaansa vieraan näkökulmasta. Monet asiat, jotka ovat sambialaisille itsestäänselvyyksiä, ovat olleet itselleni kaikkea muuta - oli kysymys arkisesta kaupassa käymisestä tai ihmisten syvimmistä perusarvoista ja uskomuksista. Toivottavasti vieraassa kulttuurissa eläminen on antanut eväät katsella myös Suomea edes hetken aikaa muukalaisen silmin.

Tähtien tuijottelua nälkäkatastrofin partaalla

Viikonloppuna kävimme jättämässä hyvästit Kundalumwanshyan kylälle, jossa asuimme syksyllä kuukauden. Sieltä on kerrottavana vain huonoja uutisia: kuivuus on tuhonnut noin puolet maissisadosta ja tänä vuonna kyläläisiltä saattaa loppua ruoka jo elokuussa, kolmisen kuukautta aikaisemmin kuin yleensä. Onneksi isäntäperheemme kylvi maissit niin ajoissa, ettei sateiden taukoaminen tammikuussa ole tehnyt heidän pelloillaan yhtä pahaa tuhoa kuin monilla muilla. Vaan murhetta riittää heilläkin, Patwell-isä on taas sairas ja työkyvytön. Mies ei ole tälläkään kertaa suostunut menemään sairaalaan, satojen kilometrien reissu keskussairaalaan on kuulemma liian kallis. Jätin äiti-Gracelle rahaa matkakuluihin ja klinikkamaksuihin, toivottavasti hän saa taivuteltua ukkonsa kävelemään 20 kilsan päähän klinikalle, jolta saa lähetteen sairaalaan (mitään muuta siltä klinikalta ei sitten saakaan, ellei satu olemaan sairautta joka menee ohi penisilliinillä tai särkylääkkeillä).

T täytti kylässä seitsemän vuotta, mutta päätimme järjestää juhlat myöhemmin. Pojat sopeutuivat kyläelämään oitis; tutut kaverit ja leikit pitivät pennut niin kiireisinä, ettei heitä juuri näkynyt kuin aterioilla ja nukkuessa. Sannakin taisi viihtyä ihan hyvin siitä huolimatta, että taivuttelin meidät asumaan vierasmajassa. Mukaan ottamamme teltta olisi nimittäin varmistanut rotattomat, lepakottomat, hämähäkittömät ja kirputtomat yöunet, mutta ei vierasmajassakaan ollut öntiäisiä kuin nimeksi.

Kylän kehityskomitean puheenjohtaja Martin järjesti virallisen hyvästijättötilaisuuden puheineen päivineen. Kylän pienviljelijäklubit, päällikön neuvonantajat, kylän päämies ja muut silmäätekevät kiittelivät kilvan siemenpusseista, joita jakelin viljelijäklubeille viime käynnillä. Suorastaan hävetti kuunnella ihmisten ylistystä muutaman euron arvoisista pussukoista, ja inhoan muutenkin puheiden pitämistä ja kuuntelemista. Onneksi kylän baarissa (ruohokatos, jossa ihmiset myyvät tekemiään juomia) oli myynnissä samaan aikaan olutta (maissikiljua), joten Martin yritti vetää tilaisuuden läpi mahdollisimman nopeasti. Vaan olutpa ehti loppua siitä huolimatta ennen tilaisuuden päättymistä, joten tällä kertaa Martin joutui olemaan poikkeuksellisesti kuivin suin.

Paluufiilistelyn ehdottomia kohokohtia olivat illat. Taivas oli pilvetön, joten pääsin ihailemaan viimeistä kertaa Afrikan tähtitaivasta paikassa, jossa ei ole sähkövaloa sadan kilometrin säteellä. Etelän risti ja linnunrata olivat yhtä vaikuttavia kuin ennenkin, ja pohjoisessa taivaanrannassa väärin päin möllöttävä Otava muistutti siitä, että kohta ollaan taas Suomessa.


Paluumatka alkamassa: viimeinen palvelukseni kyläläisille oli kyyti valtatien varrelle 70 kilometrin päähän.

Suvaitsevaisia possuja

Tällainen keskustelu käytiin tänään terassillamme:
- A: "Sä oot suklaata, kun oot ihan suklaan värinen."
- A:n kaveri: "Sä taas oot porsas, kun oot ihan pinkki. Toi tossa on elefantti, kun sillä on niin iso pää."

Niinpä, lapset eivät ole poliittisesti korrekteja. Ihmisten erilaisuus on heille luontevaa, ja siksi sen voi noteerata tavalla, joka ei ole aikuisten mielestä sopivaa. Parin vuoden takaisella Suomen-vierailulla pojat osoittelivat sormella kaikkia näkemiään mustia ihmisiä: "Kato kato, toikin on Afrikasta." Siinä sitä sitten keksittiin ruuhkabussissa korvat punoittaen sopivia vastauksia, etteivät kuuloetäisyydellä olevat matkustajat vain olisi ajatelleet meidän kasvattavan lapsistamme arjalaisen opin kannattajia. Häpeämätön sormella osoittelu johtui vain siitä, että pojat tunnistivat tutun ihonvärin ja kuvittelivat kaikkien afrikkalaisten olevan Sambiasta, niin kuin me itsekin.

Kuopuksen ja hänen kaverinsa suklaapossudialogin jälkeen löysin Finland for thought -blogista artikkelin, jossa kerrotaan suomalaisten suhtautumisesta maahanmuuttoon. Evan tutkimuksen mukaan peräti 31 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että lisääntynyt maahanmuutto johtaa "rotujen ei-toivottavaan sekoittumiseen ja Suomen kansan elinvoiman heikkenemiseen". Aaargh.

Se tässä Afrikassa asumisessa on hienoa, että Suomea paljon monikulttuurisemmassa ympäristössä kasvaneista lapsistamme kehittyy toivottavasti kohtalaisen suvaitsevaisia ihmisiä. Vaikka pinkki iho on niin koulussa kuin kotonakin vähemmistössä, ovat suklaat, possut ja isopäiset elefantit kaikki samaa iloista ja samanarvoista sekamelskaa. Paitsi tietysti isä- ja äitipossu, jotka ovat kieltoineen ja nalkutuksineen tomppeleita. Lisäksi poliittisesti erityisen epäkorrektin kuopuksen mielestä tytöt ansaitsevat kaiken mahdollisen halveksunnan väristä ja pään koosta riippumatta.

Nyt pinkki possuperhe lähtee viikonlopuksi jättämään hyvästejä Kundalumwanshyan kylälle, jossa asuimme syksyllä kuukauden verran (oikeassa palkissa oleva kuva on otettu sieltä). Ensi viikolla on siis savimajakuulumisia tiedossa.

Minä, madam

Madameksi kasvu on pitkä ja hidas prosessi. Aluksi olin aivan paniikissa, että joku siivoaa ja puuhailee kodissani samaan aikaan, kun minä olen siellä. Koska kotiapulainen on meillä vain kolmesti viikossa, odotin hysteerisesti palvelijattomia päiviä.

En myöskään ikinä tajunnut, että minua puhutellaan, kun puhuteltiin madamea. Kunnes sitten eräänä aamuna silmäni, tai pikemminkin korvani, avautuivat. Olin viipottamassa pihaltamme pois, luultavasti lähikauppaan, kun puhelin soi. Sitä en tietenkään kuullut, mutta tarkkakorvainen puutarhurimme, sambialaisittain garden boy, kuuli. Niinpä hän huusi perääni ”madam madam”. En rekisteröinyt kutsua minua koskevaksi, vaan hötkysin eteen päin. Kun puutarhurille selvisi, etten todellakaan reagoi madam-huuteluun, hän kutsui minua etunimelläni. Ja siihen toki havahduin. Palasin puutarhurin luo, joka näytti kiusaantuneelta ja nololta: etunimen käyttö ei kerta kaikkiaan ole Sambiassa sopivaa. Lapset eivät kutsu vanhempiaan missään tilanteessa etunimeltä, eikä palkolliset työnantajiaan. Surkean näköinen puutarhuri viittoi taloon päin ja sanoi: ”Madam, puhelin soi.” Ymmärsin, että minä olen madam.

En silti vielä aikoihin, noin puoleentoista vuoteen, osannut suhtatua madameuteeni juuri mitenkään. Töiden osoittaminen oli tavattoman kiusallista, palautteen antamisesta puhumattakaan. Vasta puolisen vuotta sitten aloin sopeutua tilanteeseen, ja jos minusta nyt tulisi madam, hoitaisin monet asiat aivan toisella tavalla – en suvaitsisi lepsuilua työajoissa, en sietäisi huonosti tiskattuja tiskejä ja laatisin päiväkohtaisen työjärjestyksen, jonka toteutumista valvoisin.

Nyt lähdön hetkellä olen siinä tilanteessa, että tulen suorastaan kaipaamaan madameuttani. En ainoastaan sitä, että joku muu tekee ikävät työt, vaan jo ihan pelkästään kutsumista. Suomessa kukaan puhuttele minua madameksi, saati vielä kohteliaammim mamaksi tai mamiksi.

Onneksi voin muistella menneitä aikoja lukemalla erinomaista eteläafrikkalaista Madam & Eve -sarjakuvaa, tunnistaa madamesta itseni ja puistella päätä sille ajatukselle, millainen kammotus minusta olisi ajan myötä kehittynyt.

Vaatekaapillinen institutionaalista muistia

Tänään kävin läpi kahden ja puolen vuoden työkomennuksen aikana kertyneitä papereita. Neljä viidesosaa säästämistäni “tärkeistä” papereista lensi työhuoneessani olevaan vaatekaapin tapaiseen, josta ne toivottavasti löytävät joskus tiensä roskiin.

Ennuste roskiinpäätymiselle on huono, sillä vaatekaapissa oli jo ennestään edeltäjäni ja hänen edeltäjänsä papereita polviin saakka. Oman panokseni jälkeen lattialla lojuva ö-mappi ulottuu lantion korkeudelle, ja ennen lähtöäni se kohoaa vielä entisestään, sillä kirjoituspöydän laatikot ovat vielä katsomatta (yli puolet niistäkin on täynnä edeltäjieni papereita). Jos seuraajani on tuottaa paperisaastaa samaan tahtiin ja on yhtä saamaton siivoamisessa, parin vuoden kuluttua paperipino voi hyvinkin nousta jo hartioiden korkeudelle.

Työpaikkani institutionaalinen muisti ei ole mittavasta hävitysoperaatiosta huolimatta tuhoutumassa, sillä paperia jäi hyllyihinkin ihan riittävästi. Tosin seuraajallani ei voi olla mitenkään aikaa käydä läpi kaikkia säästämisen arvoiseksi katsomiani papereita ja raportteja, joten en ihmettelisi, jos myös säästetyt paperit löytyvät vaatekaapin ö-mapista, kun hänen työkomennuksensa joskus loppuu. Itse en nimittäin ole katsonut edeltäjieni jälkeensä jättämiä papereita kertaakaan ennen tätä, ja vähän veikkaan, että heitän ne vaatekaappiin miltei sellaisenaan. Seuraajallani on tosin itseäni paremmat edellytykset kaivaa säästetyistä papereista esiin ne ihan oikeasti tärkeät dokumentit, sillä olemme täällä pari viikkoa yhtaikaa ja voin siten perehdyttää hänet arkistojeni saloihin.

Niin, seuraajani saapuu tosiaan huomenaamuna Sambiaan, tätä kirjoitettaessa hänen pitäisi olla jo matkalla Helsinki-Vantaalle. Se tuo oman Suomeen-paluun henkisesti entistäkin lähemmäksi.

Enää ei ärsytä

Pääsiäisen safarilla opin, että auton akussa pitää olla akkuvettä, jos sen haluaa saada käyntiin. Onneksi auto hyytyi turvallisesti määränpäässämme leirillä, jossa oli kosolti työntäjiä ja vieläpä ylimääräinen pullollinen akkuvettä.

Kyseessä oli työnantajani maasturi, ja ennen reissuun lähtöä olin tarkistanut sekä edelliseltä kuskilta että autoa kunnossapitävältä kollegalta, ettei koslassa ole mitään vikaa. Kumpikin sanoi, että auto on loistokunnossa. Kun tulin takaisin ja kerroin akun tyhjentymisestä, samainen auton kunnossapidosta vastuussa oleva kollegani totesi tietäväisenä: "Joo, akku vuotaa ja auto hyytyi jo edellisreissulla, se pitää huoltaa."

No, hallintohenkilökuntamme sekoilussa ei ole mitään uutta, ainakaan niille jotka lukevat naapurini ja kollegani Esan päiväkirjaa. Sambiassa ein sanominen on jotenkin epäsopivaa, ja ihmiset sanovat mielellään asioita, joita he arvelevat toisen haluavan kuulla. Nyt kai ajateltiin, että haluan kuulla auton olevan hyvässä kunnossa. Olimmehan lähdössä lasten kanssa luonnonpuistoon, jossa auton hyytyminen väärässä paikassa saattaa tietää pitkää kävelyreissua ilkeästi purevien tsetsekärpästen - ja huonolla tuurilla villieläinten - seassa.



Uutta on sen sijaan se, että tällä kertaa en purkanut vitutustani "paikalliset ovat laiskoja, epäluotettavia ja saamattomia" -stereotypian märehtimiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin päässyt stereotypioista kokonaan eroon: kun paluu Suomeen on tullut lähemmäksi, tietyt Sambiaan ja koko Afrikkaan liitetyt kielteiset stereotypiat ovat vain muuttuneet myönteisiksi. Enää en sadattele asioiden toimimattomuutta, vaan ihastelen rentoa afrikkalaista meininkiä, jossa kaikki kääntyy lopulta aina parhain päin, vaikkei asioita tehdäkään otsa rypyssä. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun sama asia tuntuu välillä hyvältä ja välillä huonolta. Positiivisimmin taisin suhtautua kaikkeen tähän Sambian-komennuksemme alkuaikoina, jolloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä - myös se, että mikään ei toimi.

Myös Suomea koskevat stereotypiat ovat muuttuneet sen mukaan, miltä Sambiassa eläminen on tuntunut. Pahimpien kulttuurishokkien iskiessä koti-Suomi näyttäytyi taivaana, jossa asiat hoidetaan tehokkaasti, laadukkaasti ja ennen kaikkea ajallaan. Kun piipahdin muutamia viikkoja sitten Suomessa lyhyellä työmatkalla, nämä positiiviset mielikuvat alkoivat kääntyä negatiivisiksi. Katselin huuli pyöreänä, kun pääkonttorimme väki juoksi hakemaan papereitaan toimiston käytävällä olevasta printteristä. "Ketä se hyödyttää, jos jonkun raportin tai muistion hakee juosten? Onko tämä kansalaisjärjestön toimisto vai lennonjohtotorni?" (Mistä tulikin mieleeni, että pilottituttuni mukaan Sambiassa lennonjohdon käskyjä on hankala ymmärtää, sillä toisinaan tornissa päivystävät tyypit juoruavat keskenään samaan aikaan, kun lähettävät lentokoneille ohjeita.) Järjettömän kiireen ja kadulla ja kaupoissa vastaan tulevien ihmisten tylyyden lisäksi on tietysti vielä se ilmasto. Siitä kaikki täällä asuvat suomalaiset muistavat aina valittaa: maaliskuinen Suomi ei ole missään nimessä ihmisasutukseen soveltuva paikka, ja Suomessa käyvien kuuluu kertoa lumesta, loskasta ja kylmyydestä mitä hirvittävimpiä kauhutarinoita.

Saapa nähdä, miltä mielikuvat Suomesta ja Afrikasta alkavat tuntua paluun jälkeen. Tuleeko Sambiasta muistojen kultaama onnela? Jatkuuko rento meininki omalta osaltani Suomessakin, vai jämähdänkö takaisin omaan, kiireen ja stressin täyttämään lokerooni ikään kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa? Vai onko paluun aiheuttama elämänmuutos jotain ihan muuta, kuin nämä loppujen lopuksi aika pinnalliset stereotypiat?