Enää ei ärsytä

Pääsiäisen safarilla opin, että auton akussa pitää olla akkuvettä, jos sen haluaa saada käyntiin. Onneksi auto hyytyi turvallisesti määränpäässämme leirillä, jossa oli kosolti työntäjiä ja vieläpä ylimääräinen pullollinen akkuvettä.

Kyseessä oli työnantajani maasturi, ja ennen reissuun lähtöä olin tarkistanut sekä edelliseltä kuskilta että autoa kunnossapitävältä kollegalta, ettei koslassa ole mitään vikaa. Kumpikin sanoi, että auto on loistokunnossa. Kun tulin takaisin ja kerroin akun tyhjentymisestä, samainen auton kunnossapidosta vastuussa oleva kollegani totesi tietäväisenä: "Joo, akku vuotaa ja auto hyytyi jo edellisreissulla, se pitää huoltaa."

No, hallintohenkilökuntamme sekoilussa ei ole mitään uutta, ainakaan niille jotka lukevat naapurini ja kollegani Esan päiväkirjaa. Sambiassa ein sanominen on jotenkin epäsopivaa, ja ihmiset sanovat mielellään asioita, joita he arvelevat toisen haluavan kuulla. Nyt kai ajateltiin, että haluan kuulla auton olevan hyvässä kunnossa. Olimmehan lähdössä lasten kanssa luonnonpuistoon, jossa auton hyytyminen väärässä paikassa saattaa tietää pitkää kävelyreissua ilkeästi purevien tsetsekärpästen - ja huonolla tuurilla villieläinten - seassa.



Uutta on sen sijaan se, että tällä kertaa en purkanut vitutustani "paikalliset ovat laiskoja, epäluotettavia ja saamattomia" -stereotypian märehtimiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin päässyt stereotypioista kokonaan eroon: kun paluu Suomeen on tullut lähemmäksi, tietyt Sambiaan ja koko Afrikkaan liitetyt kielteiset stereotypiat ovat vain muuttuneet myönteisiksi. Enää en sadattele asioiden toimimattomuutta, vaan ihastelen rentoa afrikkalaista meininkiä, jossa kaikki kääntyy lopulta aina parhain päin, vaikkei asioita tehdäkään otsa rypyssä. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun sama asia tuntuu välillä hyvältä ja välillä huonolta. Positiivisimmin taisin suhtautua kaikkeen tähän Sambian-komennuksemme alkuaikoina, jolloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä - myös se, että mikään ei toimi.

Myös Suomea koskevat stereotypiat ovat muuttuneet sen mukaan, miltä Sambiassa eläminen on tuntunut. Pahimpien kulttuurishokkien iskiessä koti-Suomi näyttäytyi taivaana, jossa asiat hoidetaan tehokkaasti, laadukkaasti ja ennen kaikkea ajallaan. Kun piipahdin muutamia viikkoja sitten Suomessa lyhyellä työmatkalla, nämä positiiviset mielikuvat alkoivat kääntyä negatiivisiksi. Katselin huuli pyöreänä, kun pääkonttorimme väki juoksi hakemaan papereitaan toimiston käytävällä olevasta printteristä. "Ketä se hyödyttää, jos jonkun raportin tai muistion hakee juosten? Onko tämä kansalaisjärjestön toimisto vai lennonjohtotorni?" (Mistä tulikin mieleeni, että pilottituttuni mukaan Sambiassa lennonjohdon käskyjä on hankala ymmärtää, sillä toisinaan tornissa päivystävät tyypit juoruavat keskenään samaan aikaan, kun lähettävät lentokoneille ohjeita.) Järjettömän kiireen ja kadulla ja kaupoissa vastaan tulevien ihmisten tylyyden lisäksi on tietysti vielä se ilmasto. Siitä kaikki täällä asuvat suomalaiset muistavat aina valittaa: maaliskuinen Suomi ei ole missään nimessä ihmisasutukseen soveltuva paikka, ja Suomessa käyvien kuuluu kertoa lumesta, loskasta ja kylmyydestä mitä hirvittävimpiä kauhutarinoita.

Saapa nähdä, miltä mielikuvat Suomesta ja Afrikasta alkavat tuntua paluun jälkeen. Tuleeko Sambiasta muistojen kultaama onnela? Jatkuuko rento meininki omalta osaltani Suomessakin, vai jämähdänkö takaisin omaan, kiireen ja stressin täyttämään lokerooni ikään kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa? Vai onko paluun aiheuttama elämänmuutos jotain ihan muuta, kuin nämä loppujen lopuksi aika pinnalliset stereotypiat?