Ei sisällä juonipaljastuksia

Uusimman Harry Potterin ratkaisuhetkien lukeminen ruokamyrkytyksen kourissa oli aikamoinen trippi.

Kirjan tapahtumat alkoivat elää unissa omaa elämäänsä, ja kuumehoureissani keksin, että ehkäpä vatsatautini johtuu Voldemortista. Myöhemmin samana yönä mieleeni juolahti myös, että varmasti vaivani voisi parantaa jollakin hyvällä loitsulla.

Vaikka kumpikin ajatus ehti olla vakavassa harkinnassa vain silmäräpäyksen, oli aika villiä huomata ajattelevansa moisia.

Keski-ikäisistä äijistä, jotka kasvattavat omistakin lapsistaan mulkkuja

Joukkueemme osalta Helsinki Cup loppui eilen. Koska olemme pieniä, emme pelaa tuloksista, eivätkä parhaimmin pärjäävät pääse jatkoon, vaan kaikki pelaavat samat kuusi ottelua menestyksestä riippumatta.

Parhaimmillaan junnu-urheilu on ihanaa. On upeaa nähdä lasten innostuvan, onnistuvan, kannustavan kavereitaan ja ylittävän itsensä. Hienoa on myös huomata, miten karvaskaan tappio ei horjuta joukkuetoverien lojaaliutta. Heikkoja ja epäonnistujia ei haukuta, eivätkä tytötkään ole yök, jos ne pelaavat omassa jengissä.


Touhu on kivaa, sillä suurin osa joukkueista noudattaa Palloliiton Kaikki pelaa -linjaa: kaikille annetaan tasaisesti peliaikaa, pelaajia ja vanhempia ohjeistetaan käyttäytymään kunnolla ja lapsille annetaan pelin aikana pelirauha. Pienikin vähemmistö voi kuitenkin tehdä junnu-urheilusta pahimmillaan täyttä paskaa.

Eräänkin Veikkausliigaan nousseen helsinkiläisseuran toimihenkilö antoi hiljattain 7-8-vuotiaille pelaajilleen esimerkkiä huutamalla ja öykkäröimällä pelin hädin tuskin teini-ikäiselle (!) tuomarille tavalla, josta seuraisi aikuisten peleissä vähintäänkin ulosajo. Koska tuomarikin oli vasta lapsi, hän alistui sikailevan valmentajan vaatimuksiin ja muutti jo antamansa (pelin kannalta merkityksettömän) tuomion. En voinut olla kysymättä äijältä, että hävettääkö. Ei kuulemma hävettänyt. Yhtään. ”Mä oon kuule itte ollu tuomarina ja mullekin on huudettu – mä tiedän miten tää homma toimii."

Sekään ei ole mukavaa katsottavaa, kun liian kunnianhimoiset valmentajat ohjaavat ihan tavallisia keskivertoaloittelijoita, jotka ovat juuri oppineet, kumpaan maaliin pitäisi ampua. Lapsia piiskataan voittoon monimutkaisilla taktisilla neuvoilla, ja kun he eivät ymmärrä niitä, valmentajia ripotellaan ympäri kenttää ohjaamaan hyökkääjien karvausta, määräämään vasemman pakin sijoittumista puolen metrin tarkkuudella ja ärjymään veskarin selän takana vastaantulo- ja sijoittumisohjeita. Mitä aggressiivisemmin valmentajat huutavat lapsille, sitä aggressiivisemmin lapset huutavat toisilleen.

Pahimmat valmentajat antavat piupaut Kaikki pelaa -säännöille ja jättävät surkeimmat pelaajansa penkille. Junnufutisurani ikävimmät hetket ovat olleetkin niitä, kun pieni lapsi itkee pelin jälkeen olevansa niin huono, ettei pääse edes kentälle.

***

Joukkueessamme kerrotaan vitsiä, jossa tiedustellaan valmentajan ja kännykän eroavaisuuksia. Vastaus on se, että kännykän saa äänettömälle, mutta valmentajaa ei. Vitsiin kuuluu vielä se lisäys, että tämä ei tosin koske meidän valmentajaamme. Ääliövalmentajat ovatkin jalkapallossa onneksi enemmän poikkeus kuin sääntö.

Vain muutaman kymmenen euron tähden

Toin taannoiselta Sambian-matkaltani taas kassikaupalla lääkkeitä, sillä siellä ne ovat halpoja ja reseptivapaita. Ehdin jo unohtaa mikä lääke oli mihinkin tarkoitukseen, joten googletin vaikuttavan aineen allergialääkkeeksi epäilemäni paketin kannesta. Olihan se allergiaan, mutta kyseinen lääke saattaa kuulemma tappaa, jos sen nauttii greipin tai eräiden muiden ruoka-aineiden kanssa. Sen myynti on kielletty melkein kaikissa maissa.

Ilmankos myivät niin halvalla.

Suhteellisuudentajun juhlaa

Tieverkkomme rapistumisesta huolestuneet asiantuntijat väittävät aamun Hesarissa, että "jo nyt tiet Suomessa ovat monin paikoin surkeammassa kunnossa kuin monissa Afrikan maissa". En halua vähätellä suomalaisen tieverkon ongelmia, mutta olisiko tämä Afrikka-vertaus sittenkin hieman liioiteltu?

Tie Kundalumwanshyasta Chibaleen Sambian keskiprovinssissa.

Jos tällä tiellä jää jumiin kuivan pintakerroksen alla vaaniviin kosteisiin hietikkoihin, ainoa irtipääsykeino on seuraava: haudataan vararengas noin puolesta välistä hiekkaan ja tallotaan ympärillä oleva hiekka mahdollisimman tiiviiksi. Sitten kiinnitetään auton vinssiköysi renkaaseen, pannaan vinssi päälle ja toivotaan että se irrottaa auton eikä hiekkaan haudattua rengasta. Jos kikka ei toimi tai autossa ei ole vinssiä, niin sitten toivotaan, että lähipäivinä ohi sattuisi ajamaan muita autoja.

Suurin afrikkalaisessa tiessä näkemäni reikä on vähääkään liioittelematta niin iso, että sinne olisi mahtunut pakettiauton lisäksi pari lehmääkin. Tämän sambialaistien suurin ongelma ei ole kuitenkaan reikäisyys vaan se, että reikäisillä paikoilla hidastavat autot joutuvat kuulemma joskus kongolaisten rosvojen hyökkäyksen kohteeksi.

Tällä tiellä oli paikoin niin paljon vettä, että varpaat kastuivat korkean maastoauton kyydissäkin.

Rikkaassa Botswanassa muutamat päätiet ovat afrikkalaisittain hyvässä kunnossa, mutta mielummin törmäisin hirveen kuin norsuun.

Malawi-järven etelärantaa myötäilevällä tiellä tulva oli vienyt sillan. Paikalliset huijarit olivat rakentaneet ainoan kiertotien eteen puomin, jonka avaamisesta he yrittivät veloittaa maltaita.

Tällä mosambikilaistiellä juutuimme monen muun tavoin hiekkaan.

Entäs Suomen teiden ongelmat? Kirjoittajat mainitsevat muun muassa sen, että "kaksikaistainen tie pakottaa ohittajan käyttämään vastaantulevan kaistaa; mutkainen väylä ei anna anteeksi yhtäkään ajovirhettä". Lisäksi meiltä puuttuu kirjoittajien mukaan eritasoliittymiä, ohituskaistoja ja keskikaiteita.