Elintilaa

On tasan vuosi siitä, kun pakkasimme viimeiset tavaramme ja aloitimme pitkän paluumatkan kohti Suomea. Onneksi lapset olivat luovuttaneet lelunsa Sambiaan jääville kavereilleen jo edellisenä iltana, sillä lähtöaamuna toinen tärkeimmistä kavereista kiirehti itkien pois luotamme, kun yritimme käydä sanomassa viimeiset heit.

Lelujenluovutustilaisuus viimeisenä Sambian-iltanamme.

Kulunut vuosi on laimentanut akuutin paluuahdistuksen pysyväksi tyytymättömyydeksi. Hyvinä hetkinä tuntuu jopa siltä, että kaikki on mahdollista nyt, kun talvesta on selvitty ja kesä tekee tuloaan.

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, mitä kaipaan Sambiasta kaikkein eniten ja mitä tämä kaipuu kertoo itsestäni. Voi olla, että ihana viikonloppu vanhempieni kesämökillä muokkaa ajatteluani, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että kaikkein eniten kaipaan ympärilleni riittävästi tilaa: omakotitaloa, omaa pihaa ja omaa saunaa, johon voi mennä silloin kun huvittaa (Sambiassa meillä oli sellainenkin supisuomalainen hienous).

Sambiassa muistan ajatelleeni, että on hyvä päästä näkemään, miltä tuntuu elää kuin rikas ja huomata, etteivät omakotitalo, uima-allas, sisäkkö ja puutarhuri tee ihmistä onnelliseksi. Vuosi itähelsinkiläisessä kerrostalossa on kuitenkin muokannut ajatuksiani siihen suuntaan, että vaikka korkea elintaso ei yksinään tee ihmistä onnelliseksi, niin kyllä maallinen mammona silti ainakin madaltaa onnelliseksitulemisen kynnystä melkoisesti.

Riittää

Kuopus katsoi tänään aamulla ikkunasta ulos, näytti surkealta ja sanoi: "Muistatko äiti ne ihanat aamut Sambiassa, kun siellä oli lämmintä ja valoisaa ja puut olivat vihreitä eivätkä TUOLLAISIA?"

Muistanhan minä.

Vuosipäivä

Tämä blogi perustettiin tasan vuosi sitten Sambiassa, noin kuukausi ennen paluumuuttoamme Suomeen. Etukäteen ajatellen paluu tuntui yhdeltä siihenastisen elämän suurimmista asioista, ja ajattelimme blogin pitämisen olevan näppärä tapa tallentaa perheen tunnelmia tärkeässä käännekohdassa. Silloin ajattelin, että paluutunnelmien raportoimista voisi jatkaa vuoden verran, siihen mennessä kuvittelin löytäväni oman paikkani Suomessa.

Nyt niitä tunnelmia on sitten vuosi raportoitu, mutta vielä ei taida olla aika lopettaa. En koe asettuneeni aloilleni, eivätkä taida muutkaan perheenjäsenet. Kuopus itki eräänä iltana taas kerran Sambia-ikäväänsä, sanoi tulevansa siitä niin surulliseksi että sanoi haluavansa unohtaa koko maan.