sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2005

Valittavien mummojen asialla

STT ehti jo perua uutisensa Sambiassa pidätetystä Lontoon iskujen suunnittelijasta, mutta tänään uutiset kertovat, että mies olisi sittenkin iskujen takana.

Täytyypä jatkaa vielä journalismikritiikkiä, sillä pitäähän tässä tasapuolisuuden nimissä runtata myös kotimaista mediaa.

Sitä en kiistä, etteikö Hesarin lukeminen olisi ollut pitkän tauon jälkeen mielettömän hienoa. Yleensä nousen vapaapäivinäkin viimeistään seitsemältä lukemaan päivän lehden, ja jutut kirjoittaneita toimittajia kohtaan tarvitsee tuntea myötähäpeää vain silloin tällöin. Lehden pääkirjoitukset ovat kuitenkin poikkeus.

Tyypillinen Hesarin pääkkäri referoi ajankohtaista uutista ja heittää loppuun jonkun tyhjän heiton tyyliin "jää nähtäväksi", miten aiheena olevalle asialle käy. Todelliset mielipiteet, näkemykset ja aloitteet ovat harvinaisuuksia. Jos omaa sanottavaa ei ole, niin jättäisivät pääkkärinsä kokonaan julkaisematta - tapahtumien kuvaaminen kuuluu uutissivuille.

Kun päivittelin asiaa eilen baarissa, lehtimiestuttuni muisti yhden poikkeuksen. Tiistaina Hesari ehdotti, että katusoittajilta kiellettäisiin vahvistimien käyttö. Siinäpä niin merkittävä yhteiskunnallinen epäkohta, että Erkkolakin puuttuu asiaan. Valittavien mummojen pää-äänenkannattaja puolustaa katujemme rauhaa!
Sambia on ehkä journalistinen persläpi, mutta sikäläisten lehtien pääkirjoituksissa on munaa: toisin kuin kuin Hesarin nössön-nössön-pääkkäreissä, niissä otetaan kantaa ja rajusti.

perjantaina, heinäkuuta 29, 2005

Päivän totuus

Ennen totuutta päivän jättiyllätys: STT raportoi juuri, että Lontoon terrori-iskun pääsuunnittelija on pidätetty Sambiassa Livingstonen kaupungissa.

Sambian omat tiedotusvälineet eivät ole vielä huomanneet, että maa on koko maailman huomion keskipisteenä: Sambian yleisradioyhtiö ZNBC:n nettisivujen ykkösuutinen on paavin hautajaiset (8. huhtikuuta), valtiollinen sanomalehti Daily Mail puolestaan raportoi sivuillaan Sambian ilmavoimien lehto-onnettomuudesta, joka tapahtui 19. toukokuuta.

Ja loppuun vielä se Päivän Totuus:
"Aloitimme tämän kansallisen ohjelman taistellaksemme kurjuutta ja köyhyyttä vastaan ja se tehtiin maamme ja kansalaistemme hyödyksi."
- Zimbabwen varapresidentti Joyce Mujuru 700 000 slummeissa asuvan zimbabwelaisen kotien tuhoamisesta ja pakkosiirrosta Herald-sanomalehdessa. Yksi tuhoamisoperaation syistä lienee se, että slummeissa kannatetaan oppositiota.

tiistaina, heinäkuuta 26, 2005

Vuotavat aivot ruokkivat Afrikan köyhiä

"Nai minut ja ota mukaasi Suomeen!" Tämä jokaisen Sambiassa vähänkään pitempään oleskelleen suomalaisen saama ehdotus tuli mieleeni, kun luin Hesarin artikkelin Afrikan aivovuodosta (linkin takaa löytyy vain lyhennelmä). Toden totta, melkein kaikki siellä haluavat lähteä jonnekin. Kouluttamattomat maalaiset toivovat pääsevänsä savimajoistaan kaupunkien hökkelikyliin, ja hökkelikylissä uneksitaan Euroopasta tai Amerikasta.

Hesarin jutussa haastateltiin lääkäriä juuri siitä sambialaissairaalasta, jonka takia sain odotella mahdollista syöpädiagnoosia yli kolme kuukautta. Sambiassa työskentelevän amerikkalaislääkäri lähetti ihostani koepalan paikalliseen yliopistosairaalaan, sillä hänen mielestään kainalossa oleva luomi näytti okasolusyövältä. Tulokset viipyivät kuukausikaupalla siksi, että yliopistosairaalan labrasta olivat päässeet kuulemma loppumaan koepalapurkkeihin liimattavat nimilapputarrat. Käsittely ei tosin nopeutunut, vaikka lääkärini lähetti sairaalaan kokonaisen rasian tyhjiä nimilappuja. Hesarin artikkeli selittää hyvin, mikä saa sairaalan henkilökunnan toimimaan näin törkeästi.

Kun näyte saatiin lopulta tutkittua, koepala analysoitiin harmittomaksi. Kysyin varmuuden vuoksi Sambiassa asuneelta suomalaislääkäriltä arviota labran luotettavuudesta. "Riippuu kuka on työvuorossa", kuului vastaus.

Äiti ja malariaa sairastava lapsi katolisen lähetysaseman klinikalla Lufanyamassa Sambian kuparivyöhykkeellä. (Kuvien linkit vievät tästä lähin flickr.com-sivuilla olevaan kuva-arkistoomme.)

Onko tässä mitään järkeä: köyhien maiden korkeakoulutetut lähtevät kotimaistaan ja heidän tilalleen tuodaan kehitysyhteistyöntekijöitä pohjoisesta. Pohjolasta palmun katveeseen pääsevät onnenpekat saavat tropiikissa kehitysyhteistyövaroin kustannetut omakotitalot, nelivetomaasturit ja palvelijat. Paikalliset kuvittelevat, että rikkaissa maissa kaikki elävät sillä tavalla, ja niinpä kaikki kynnellekykenevät lähtevät paremman elämän toivossa pohjoiseen. Lopputulos: Sambiassa itsenäisyyden aikana koulutetuista 600 lääkäristä viitisenkymmentä tekee työtä Sambiassa, ja pelkästään Manchesterin kaupungissa on enemmän malawilaisia lääkäreitä kuin Malawissa.

No, eihän se tietenkään näin yksinkertaista ole, joten verrataanpa kehitysyhteistyötä ja aivovuotoa hieman positiivisemmasta näkökulmasta, joka jäi Hesarissa vähälle huomiolle: köyhästä etelästä pohjoiseen muuttaneet miljoonat ihmiset lähettävät kotimaihinsa joka vuosi paljon enemmän rahaa kuin rikkaat maat antavat kehitysyhteistyöhön. Keskuudessamme asuvat maahanmuuttajat avustavat siis kotimaitaan avokätisemmin kuin rikkaiden maiden hallitukset.

Toisin kuin esimerkiksi maataloustuotteista ja raaka-aineista saatavat vientitulot, nämä rovot siirtyvät kehitysmaihin tasaisena virtana talouden nousu- ja laskusuhdanteista riippumatta. Eikä raha virtaa paikalliselle eliitille tai aputeollisuuden byrokratian ylläpitämiseen, vaan suoraan köyhille sukulaisille.

Näin se nykymaailma on rakennettu: raha, ihmiset, ideat ja tavarat liikkuvat vinhaa vauhtia paikasta toiseen. Tämä koskee niin sambialaisia lääkäreitä, suomalaisia kehitysyhteistyöntekijöitä kuin maahanmuuttajien tilipussejakin.

sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2005

Paluu goes flickr

Törmäsin Veloenan sivuilla oivaan kuvienjakamissivustoon. Nyt täältä löytyvät nyt myös näillä sivuilla julkaistut fotot ja muitakin kuviamme.

lauantaina, heinäkuuta 23, 2005

Tuttu juttu


Näin meilläkin tänään. Paitsi että Jaffan sijasta olen kantanut sängyn viereen kylmää jääteetä. Narissutkin olen vain vähän, ainoastaan kerran vahingoniloisesti todennut, että jumala tautia lisätköön (äidiltä kuultua).

perjantaina, heinäkuuta 22, 2005

Herkkumeemi

Hinkstoona haastoi kaikki maailman bloggaajat listaamaan parhaat ruokakokemuksensa. Tässä omani:

- Pippuripihvi Lusaka Clubilla on taatusti maailman paras lajissaan.

- Mikä tahansa veljeni valmistama. On se vaan hyvä kokki.

- Savustettu pahkasika maissipuurolla. Nyt jos tarjottaisiin samaa, niin kokemus olisi luultavasti laimeampi, mutta silloin asustimme savimajassa ja söimme jokapäiväisen maissipuuromme lähinnä kaalin tai bataatinlehtien kanssa. Eläinkunnan tuotteista tarjolla oli kylään itse tuomaamme kuivattua kapenta-kalaa (sitä en syö enää ikinä) sekä joskus harvoin kanaa, ruokorottaa (kuvassa), kuivattuja toukkia ja paahdettuja kaskaita. Kun olimme eläneet näillä pöperöillä pari viikkoa, salametsästettyjen villieläinten liha alkoi maistua ilman suurempia tunnontuskia aina, kun sitä saapui kylään sadan kilometrin päässä olevasta kansallispuistosta. Riistaeläimistä pahkasika oli ylivoimainen ykkönen.

- Suomalaisesta raaka-aineesta valmistettu uunimakkara perunamuussilla takasi hillittömät Suomi-nostalgiat silloin, kun asuimme Sambiassa. Suomalaiset raaka-aineethan ovat saaneet Berlusconin käynnistämässä ruokakeskustelussa paljon kehuja osakseen, mutta minun mielestäni HK:n sininen on vielä parempi raaka-aine kuin kaiken maailman marjat ja sienet.

- Intialainen ravintola Dar es Salaamissa Tansaniassa (en muista paikkaa tarkemmin). Tulinen ruoka shokeerasi tosin vatsan kuralle, mikä teki seuraavan yön kotiinpaluulennosta aika ikävän.

- Berlusconin ja Chiracin painajainen: Helsingin Rautatieaseman snagarin makkaralihapiirakka pubi-illan päätteeksi. Tämä on tullut koettua aika monta kertaa.

torstaina, heinäkuuta 21, 2005

Näin hämmennetään nuorta miestä

Leikkipuistossa kuultua (kaikki nimet on muutettu):

Kolme noin kahdeksanvuotiasta tyttöä seisoskelee vieressäni (istun pöydässä ja olen lukevinani kirjaa) ja kyräilevät muutaman metrin päässä maleksivaa samanikäistä porukkaa, jossa on muutama poika ja yksi tyttö. Lopulta eräs kolmesta tytöstä herkeää puhumaan.
- Mitä toi Tiina oikein meinaa? hän puuskahtaa tuskastuneena. - Aina se yrittää viedä mun ihastuksen, ja Mikko on mun ihastus!
- Eikö Tiina olekaan Mikon pikkusisko? kysyy äskeisen puhujan pikkusisiko.
- Ei, se on sen tyttöystävä, toteaa kolmas tyttö tärkeänä ja Mikkoon ihastunut alkaa näyttää yhä ahdistuneemmalta.
- Tai niin se sanoo. Miten se ei tajua että Mikko on mun..., tyttö kääntelee pyyhettä käsissään elokuvatyyliin.
Kolmas tyttö katsoo epätoivoista ovelasti: - Mut mä luulin että sä olit rakastunut Rikuun?
Mikkoon ihastunut tyttö kohauttaa hartioitaan ärtyneenä ja tokaisee: - Nii-in. Mutta Mikkoon myös. Enemmän Mikkoon.

Pienen supatuksen jälkeen tytöt lähettävät pikkusisko kysymään Tiinalta tämän suhteestä Mikkoon.
- Se sanoi olevansa Mikon tyttöystävä! pikkusisko valistaa tiedusteluretkeltä palattuaan.
- Mitä se Tiina oikein aikoo? Mikkoon ihastunut parahtaa.
- Se sanoi sen Mikon kuullen! Se kertoi totuuden! kolmas tyttökin tohkeentuu ja katsoo kaveriaan vahingoniloisesti.

Taas seuraa lyhyt neuvonpito, minkä lopuksi pikkusisko lähtee hakemaan Mikkoa paikalle. Isosisko vastustaa ja kolmas tyttö yllyttää. Pian pikkusisko palaa Mikko kannoillaan.
- Mä en olis halunnut että tämä menee näin, isosisko suhahtaa kolmannelle tytölle juuri ennen kuin Mikko saapuu pöydän luo. Mikko nojaa toisella kädellä pöytään, seisoo jalat ristissä ja hartiat kumarassa, välinpitämätön ilme naamallaan.
- Oletko sä Tiinan kaa? isosisko kysyy.
- Emmätiä, poika vastaa.
- Miten pitkään sä olet tänään täällä puistossa, tyttö kysyy edelleen.
- Emmätiä, poika vastaa.

Kolmas tyttö ei malta olla osallistumatta puheeseen.
- Kato kun Suvi tykkää susta.
Mihin Suvi (isosisko siis) vastaa salamannopeasti: - Ihan vaan kaverina, ja nyökyttää mahdollisismman uskottavasti pientä leukaansa. Poika ynähtää, seisoo hetken paikallaan ja menee sitten aikaisempaan porukkaansa, Tiinan luo.

Tytöt tuijottavat Mikon selkää vaiti. Lopulta pikkusisko kiinnittää huomionsa minuun: - Ai anteeksi, olisitko sä halunnut lukea?
- Juu ei, yhm, mitään. Mä saan kyllä luettua, sanon ja painan silmäni noloissani takaisin kirjaan. Tytöt siirtävät (nyt epäluuloisen) katseensa pojan selästä minuun ja vaihtavat naapuripöytään.

keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2005

Keramiikkaa

Nyt on kesän pakolliset suoritettu, ja hyvä niin, sillä Jannen loma lähenee loppuaan. Tänään oli vuorossa viimeinen rasti, Linnanmäki. En todellakaan ole huvipuistoihminen, mutta onneksi Janne on. Olin vain tyytyväinen, etten joutunut yhteenkään härpättimeen. Viimeksi, kun olimme Linnanmäellä valuin krapulassa varjosta varjoon touhukolmikon rynnätessä laitteesta seuraavaan, ja tänä vuonna Särkänniemessä poltin päreeni kolmannen laitteen jälkeen.

Tämä on Särkänniemestä.

Eilen oli sentään kokoperhekivaa, kun kävimme elokuvissa katsomassa Sammakoiden ennustuksen. Pidin aika lailla, luultavasti enemmän kuin muut.

Otsikko liittyy hääpäivään. Tänään on yhdeksäs.

tiistaina, heinäkuuta 19, 2005

Tulevaisuus on taikonauteissa

Tuore blogituttavuus Aurinkokunta tänään kertoo, että Kiina suunnittelee taas miehitettyä avaruuslentoa.

Tästäpä muistui mieleeni Kiinan paviljonki vuoden 2000 maailmannäyttelyssä Hannoverissa. Maailmannäyttelyissä kaikki kynnelle kykenevät valtiot esittelevät itsestään parhaat puolensa - mitä siis tämä köyhyydestä ponnistava jättiläinen halusi kertoa itsestään muulle maailmalle vuosituhannen vaihteessa? Ainutlaatuisen rikkaan kulttuurihistorian? Maailman parhaan malarialääkkeen, jonka kiinalaiset spesialistit ovat kehittäneet perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä käytetystä kasvista? Tulevaisuuden, jossa yksikään miljardista kiinalaisesta ei ole köyhä? Ehei - Hannoverissa kiinalaisten tulevaisuudenvisio oli dioraama, jossa kiinalaiset taikonautit autoilivat Kuun pinnalla.

Olen avaruusfriikki ja To Boldly Go where No Man has Gone Before on ehdotto-
masti minun juttuni. Siitä huolimatta kiinalaisten kuu-
fantasia surettaa: supervalta-asemaa tavoitteleva kehitysmaa haluaa osoittaa pystyvänsä joskus epämääräisessä tulevaisuudessa samaan, johon jenkit pystyivät oman supervaltakukkoilunsa alkuvaiheessa 1969. Ei siis todellakaan mitään uutta, eikä varsinkaan mitään ihmiskuntaa hyödyttävää.

Oli kiinalaisilla siellä Hannoverissa toinenkin dioraama: pienoismalli Kolmen solan padosta, joka ajaa 1,9 kiinalaista kodeistaan, hautaa alleen tärkeitä arkeologia- ja kulttuurikohteita ja aiheuttaa valtavat ympäristöhaitat.

maanantaina, heinäkuuta 18, 2005

Ikuiset viuhahtajat

Sambiassa asuva ystävämme kertoi taannoin hauskan anekdootin nuoresta sambialaisnaisesta, joka sai hepulin nähdessään Espalla Kolmen sepän patsaan. Filmiä paloi ja nauru oli hersyvää, kunnes samaan seurueeseen kuulunut vanhempi sambialainen hätisti nuoren naisen moisen siveettömyyden ääreltä. Epäilemättä Sambiassa tarinoidaan edelleen hulluista suomalaisista, jotka ovat pystyttäneet pääkaupungin keskeisimmälle paikalle kolme jättikokoista miestä pippelit paljaina.

On tietysti hassua että joku nauraa alastomille patsaille, mutta entäs niiden pystyttäminen? Tekivätkö entisaikojen sepät työtä nakuina? Juoksiko Paavo Nurmi voitosta voittoon munasillaan?

Viuhahtajan patsas.

Ilmeisesti patsaiden kuuluu olla alastomia ollakseen vakavasti otettavaa taidetta. Laadukkaan taiteen ystävänä ehdotan täten, että myös valtionpäämiesten ja ennen kaikkea Mannerheimin patsas tehtäisiin uudestaan nakuversiona. Olen varma, että alaston, hyväkroppainen sotapäällikkö uskollisen ratsunsa selässä toisi maallemme kosolti julkisuutta ja tuplaisi Helsingin matkailijamäärät. Sitä paitsi semmoinen sopisi mainiosti nykytaiteen museon eteen.

perjantaina, heinäkuuta 15, 2005

Jälkijäristyksiä

Kun aivot ovat tyhjäkäynnillä (tätä tapahtuu näillä keleillä usein), pään sisällä olevan tyhjyyden täyttävät pommit, liekkipatsaat ja marssin tahdissa rullaava metallimusiikki. Toisin sanottuna Rammsteinin keikasta on vasta viikko.

torstaina, heinäkuuta 14, 2005

Helle sitä, helle tätä

Melkein aina kun tässä maassa on helle, tiedotusvälineitä vaivaa samaan aikaan lomien aiheuttama uutispula. Niinpä meille kerrotaan vuodesta toiseen samat kesäjutut: sydänvaivaisilla ja muilla heikkokuntoisilla on nyt hankalaa, työteho laskee tutkimusten mukaan x prosenttia per kohonnut lämpöaste, vettä pitää muistaa juoda tarpeeksi, huvipuistoissa riittää väkeä, Helsinki Help -turistineuvojat partioivat pääkaupunkimme keskustassa ja mansikanpoimijat ovat etupäässä ulkomaalaisia. Tässäpä "skuuppi" (piti lisätä lainausmerkit, sillä Sanna ei ymmärtänyt vitsiksi) Suomen kaikille kesätoimittajille: ainakaan minun silmiini ei ole osunut tänä suvena vielä yhtään juttua siitä, että helteet nostavat jäätelönkulutusta.



Jos suomalaiset työsuojelumääräykset kuumuudessa työskentelemisestä olisivat voimassa Sambiassa, koko maan pitäisi laittaa lappu luukulle moneksi kuukaudeksi joka vuosi. Siksipä oli jonkinmoinen yllätys, että Suomen lempeä kesä voi tuntua tukalalta myös meille Sambiasta palanneille. Syy valkeni, kun ihmettelimme asiaa muiden Sambia-veteraanien kanssa: Suomessa aurinko on niin harvinaista herkkua, että täällä vietetään helteellä aikaa auringossa niin paljon kuin mahdollista. Sambiassa hullukaan ei kärvistele päiväsaikaan auringossa, ellei ole aivan pakko.

Kun kävin Sambiasta Suomessa lomilla tai työmatkoilla, ihmiset ihmettelivät aina ihoni kalpeutta. Vasta vähän ennen muuttoa sain kaveriltani hyvän neuvon, miten jatkuviin kuin sä oot noin valkoinen -kyselyihin voi vastata: ei se aurinko baariin paista.

keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2005

Hellettä ja hikeä

Tänään varustauduimme matkaan Sambian lipuin ja suuntasimme Käpylään. Siellä nimittäin pelataan Helsinki Cupin otteluita, tänään muun muassa sambialainen Kicking Aids Out vastaan helsinkiläinen IF Gnistan.



Saavuimme paikalle hieman ennen ottelun alkua, ja pojat vielä lämmittelivät kentän laidalla. Tanssien, kuinkas muuten, sambialaisia kun ovat.

Olo oli porottavassa auringossa hassun kotoisa, selkä hikeä valuen ja silmät kirkkaassa auringonpaisteessa kirvellen. Oli sykähdyttävää kuulla tuttu englannin aksentti ja haistaa sambialainen hiki. Ihmisten ominaishaju on Sambiassa erilainen kuin täällä, tiedä sitten mistä se johtuu, pesemättömyydestä, deodorantin puutteesta vai vain siitä, että ihmiset täällä haisevat vain hajustelta. Mutta oudosti haju on nyt tuttu ja kotoisa, vaikka toisinaan Lusakassa tuntui, ettei millään kykene hengittämään minibussissa, joka oli ahtautunut täyteen hikisiä ihmisiä.

Asettauduimme kentän laidalle ja kaivoimme lippumme esiin. Pelaajat havaitsivat Jannen Sambian maajoukkuepaidan ja saimme osaksemme hyväksyviä huutoja, samoin lippuja liehuttaneet mzungu (=valkonaama) -kakarat herättivät huomiota. Pelijännitys tarttui minuunkin, ja kun KAO teki vihdoin ja viimein ensimmäisen maalinsa, huusin ja hypin niin kuin kentänlaidalla kai kuuluukin.



tiistaina, heinäkuuta 12, 2005

Onnellisia lapsuusmuistoja metsästämässä



Palasimme aamulla Ruotsin-risteilyltä. Matka sujui hyvin: pojilla oli mielettömän hauskaa serkkujensa kanssa, eikä aikuisillakaan ikävää ollut. Sitä paitsi retken pääkohde, Vasamuseet, oli loistovalinta 5-, 6-, ja 7-vuotiaille villihköille ja meluisille poikalapsille. Itse emme kyenneet näyttelyyn kovinkaan syvästi paneutumaan (niin kuin usein käy, kun lasten perässä joutuu hölkkäämään), mutta poikien aitoa innostusta joka ikisen tykin ja muun laivaan kuuluvan härpättimen luona oli riemastuttavaa seurata. Hauska ikä tuo, jolloin iso on upeaa, tuho kiehtovaa, taistelu arvo sinänsä eikä ilman seikkailua ole elämää.

“Onko nuo kolmoset?” kysyi eräs rouva minulta laivan saunaosastolla. “Siskon kanssa katseltiin, että onko teitä niin lykästänyt, että ihan kolmoset...”, johon kiljaisin vastaukseksi jo ennen kuin rouva oli päässyt lauseensa loppun, että “luojan kiitos ei ole niin lykästänyt!” Sen verran hengästyttävää veikkojen meno oli. Aamusta iltaan. Joka sekunti.


Mutta mitä riemukkaampi matka, sen surkeampi kotiinpaluu. “Täällä on niiiin tylsää, eikä meillä ole yhtään mitään tekemistä” on tämän päivän suosikkilause. Toisaalta, se on paljon siedettävämpää kuunneltavaa kuin A:n aiemmin harrastamat dissaukset, joita hän laukoi järjestämiemme vietämme onnellista ja lapsilähtöistä perhe-elämää -päivien lopuksi, siinä vaiheessa kun väsyraivo ja kotiinlähtökiukku iskivät. ”Tämä on tosi tylsä paikka, tylsin paikka ikinä. Enkä mä koskaan enää halua tänne” riipii kovasti silloin, kun on kierretty koko päivä huvipuistoja ja muita lapsikohteita.

sunnuntaina, heinäkuuta 10, 2005

Unimusiikkia

Perheessämme on Rammstein ollut jo jonkin aikaa pop – jopa niin pop, että muutamina iltoina Lusakassa T pyysi minua laittamaan illalla Rammsteinin soimaan, koska “siihen on niin mukava nukahtaa”. Samoihin aikoihin kulmakunnan lasten lempileikki oli Rammstein (kuinkas muuten), joka meni siten, että jokainen vuorollaan nousi pöydälle karjumaan täysiä RAAAMMSTEEEEIN, ja loput huusivat ja ölisivät pöydän edessä.

No, nyt on oikeakin Rammstein koettu, ja mieletöntähän se oli.

lauantaina, heinäkuuta 09, 2005

Keski-ikäisen festarifiilistelyt

"Täällä konnari, tervetuloa Ruisrock-junaan Helsingistä Turkuun. Jokaisessa vaunussa on hiekalla täytettyjä ämpäreitä, niihin voi tumpata tupakat." Pahus, ajattelin että ämpärit ovat oksentamista varten. Kolmikymppinen tuntee itsensä tässä junassa vanhukseksi.

Vessajonossa tunne vain vahvistuu, sillä olen pitkän jonon ainoa mies; muut tyhjentävät rakkonsa junan seisoessa aseman laiturille. Jonottaessani viereinen neitiseurue kyselee, mitä Mentalwear-paitani teksti sairaudentunnoton tarkoittaa. Yritän selittää diagnoosin merkitystä, kunnes yksi tytöistä tokaisee: "Onhan se hyvä, että saa edes paidalla ittellensä huomiota." Syvä hiljaisuus.

Jatkan jonottamista, ja hetken kuluttua runsaasti siideriä nauttineet leidit unohtavat läsnäoloni ja alkavat moittia möläyttäjää. "No en mä sitä sillä tavalla tarkottanu - ajattelin vaan, että onhan se kivaa jos ihmiset tulevat juttelemaan kun on omituinen paita." Pian joku tytöistä huomaa minun olevan yhä metrin päässä heidän loossistaan, mutta kukaan ei ymmärrä, että kuulen heidän puheensa. Seurue vaatii syytösten kohdetta sanomaan minulle jotain, enkä päästä tyttöparkaa pälkähästä sanomalla jotakin tilanteeseen sopivaa. Keskustelun salakuunteleminen on paljon hauskempaa, joten pidätän nauruani ja olen olevinani muissa maailmoissa. Kun pääsen vessaan, tytöt jättävät ystävänsä rauhaan ja alkavat puhua muista asioista.


Rammstein oli juuri niin loistava kuin odotinkin. En ymmärrä, miten muusikot selviävät lavalla, sillä liekit ja pommit tuntuvat sietämättömän kuumilta vielä kymmenien metrienkin päässä.

Rammstein, reissumme ainoa tavoite, oli sanalla sanoen uskomaton, mutta siitä huolimatta tämänkertainen Ruisrock saa olla omalta osaltani viimeinen. Tämän kokoluokan tapahtuman järjestäminen Ruissalon luonnonsuojelualueiden kupeessa on nimittäin älyvapaata. Sijainti pakottaa järjestäjät vaikeuttamaan festarivieraiden elämää monin tavoin, mutta mainitsen tässä vain kaikkein suurimman typeryyden: festarivieraiden on pakko poistua alueelta yhtä, varsin kapeaa polkua pitkin, ja lähin bussi odottaa noin kolmen kilometrin päässä. Kun 20 000 kännistä ja väsynyttä juhlijaa ahtautuu yhtaikaa tällaiseen pullonkaulaan, meno ei todellakaan ole mieltä ylentävää. Onneksi yksikään hermonsa menettäneistä känniääliöistä ei vetänyt meitä turpiin puolentoista tunnin sillit suolassa -marssin aikana.


Keikasta jäi muistoksi vain kamerakännykkäkuvia, sillä Ruisrockiin ei saanut tuoda järjestelmäkameroita.

torstaina, heinäkuuta 07, 2005

Mission never accomplished?

Lisäys edelliseen: uutiset kertovat, että al-Qaida on iskenyt Lontoon metroon kymmenisen minuuttia ennen edellistä blogipäivitystäni. Kaiken muun tekemänsä pahan lisäksi iskun tekijät auttavat Bushia, joka voinee keskittyä tässäkin G8-kokouksessa lempiaiheensa eli terrorisminvastaiseen sotaan. Eli se siitä poliittisesta paineesta kiinnittää huomiota köyhyydenpoistoon ja ilmastonmuutokseen...

Jumalten maanpäällisistä edustajista

Kyllä Suomen televisiokanavat päihittävät Sambian tarjonnan tosi-tv-sarjoista ja kesäuusinnoista huolimatta. Sain vihdoin katsottua aiemmin tallentamani BBC-dokumentin Ramses III:sta. Olipa hienoa katsella taas kerran Theben temppeleitä ja faraoiden ja kuningatarten hautuumaata. Kun tein aikanaan tiedekeskus Heurekaan aihetta esittelevää näyttelyä, olin päästä ihastelemaan näitä hienouksia paikan päällä, mutta valitettavasti matka peruuntui viime tingassa. Viikko ennen lähtöpäivää Luksorissa sattui 62 henkeä vaatinut terrori-isku, ja raskaana oleva Sanna ilmoitti että sinne et mene. Kuvausryhmämme suojaksi olisi järjestetty oma sotilaspartio, mutta itsestänikin tuntui silloin siltä, ettei Kalasnikovien sekaan pidä lähteä kuvaamaan. Jälkikäteen tapaus harmitti. Eihän siellä olisi toista iskua heti perään tullut, ja kuvausolosuhteet olisivat olleet turistien kaikottua mahtavat.

Niinpä joudun tyytymään tv-dokumentteihin. Tällä kertaa BBC "paljasti" lööppityyliin, että farao Ramses III olikin ihan tavallinen ihminen arkisine huolineen, eikä sellainen täydellisyys kuin herra itse antoi ymmärtää jälkipolville rakennuttamissaan monumenteissa. Ja että soturikuninkaan mission accomplished -julistukset olivat yhtä totta kuin George W. Bushin vastaava ilmoitus lentotukialus USS Abraham Lincolnin kannella pari vuotta sitten. (Jos ette ole vielä hankkineet lapsillenne lentotukialuspuheen innoittamana valmistettua lentäjäasuista Bush -toimintasankarinukkea, niin tilatkaa omanne osoitteesta www.talkingpresidents.com/products-af-bush-fs.shtml.)


Mustapukuinen Bush toistaa presidentin unohtumattomimpia fraaseja (mm. "I come from Texas", "Freedom itself was attacked..."). Pilotti-Bush ei puhu, mutta paketin mukana tulee kypärä, suojalasit, happisäiliö ja maski.

Toivottavasti historijoitsijoiden ei tarvitse 3000 vuoden kuluttua "paljastaa", että myös Bushin juhlapuheet olivat täyttä soopaa. No, kaipa ne muistavat kaverin oikeassa valossa: siinä missä faraot jättivät itsestään muistoksi globaalissa mittakaavassa yhdentekeviä monumentteja, Bush haluaa jättää jälkipolville perinnöksi ihan uuden ilmaston koko planeetalle.


Ramses III esittelee urotekojaan Egyptin sodissa.

maanantaina, heinäkuuta 04, 2005

Links, zwo, drei, vier!

Täältä tullaan Rammstein, perjantailiput Ruisrockiin ovat vihdoin plakkarissa ja mummi on ystävällisesti lupautunut hoitamaan poikia. Keski-ikäistymisestämme kielinee se, ettemme viitsi olla festareilla kuin yhden päivän, tarkoitus on palata perjantaiyön tykityksen jälkeen heti aamuyöstä takaisin Helsinkiin.

Rammstein lienee Sambian-aikojemme tärkein musiikillinen löytö - mennessä emme tienneet yhtyeestä mitään, mutta onneksi naapuri sivisti meitä moukkia. (Naapuri muuten paluumuuttaa ihan kohta takaisin Suomeen. Jos se on vielä hengissä - tuorein blogimerkintä näkyy olevan yli kuukauden vanha.)

sunnuntaina, heinäkuuta 03, 2005

Kotona taas

Siskon auto oli meillä lainassa viikon, ja sillä huruttelimme iloisen juhannusrundin: ensin maalle anopin luokse, sieltä kavereiden mökille, josta äidille muutamaksi yöksi ja eilen toisten ystävien kautta kotiin. Oli mukava viikko, mutta on myös kivaa olla taas himassa.

Matka meni muuten mukavasti, mutta olin asiaa sen kummemmin ajattelematta pakannut meille matkatavarat niin kuin Sambiassa oli tapana. Olin napannut mukaan vain yhden lämpimän vaatekerran jokaiselle ja lisäksi reilusti sortseja ja teepaitoja. Niinpä käytimme viikon niitä ainokaisia pitkiä vaatteita. Hellemekot (joita olin varuiksi ottanut mukaan kolme kappaletta) jäivät rinkan pohjalle.



Lisäksi kuulin lomalla virtahevon karjaisun (ja säikähdin, että missä lapset oikein ovat), vaikka todellisuudessa kiviaidasta vain rymähti yksi kivi maahan. Paria päivää myöhemmin näin myös norsun (ja olin kovin tyytyväinen että elukka oli vastarannalla), vaikka oikeasti sillä oli mikä lie iso kivi tai pressulla peitetty vene. Lieviä orientaatiovaikeuksia paikan suhteen.


lauantaina, heinäkuuta 02, 2005

Globaalit köyhyysbileet

Telkkarissa puhutaan parhaillaan Afrikasta ja tehdään köyhyydestä historiaa. Sehän sopii meikäläiselle - olenhan saanut palkkaa saman utopian tavoittelemisesta jo melkein viisi vuotta. Vaan tälläpä kertaa rikkaiden maiden päättäjiä eivät painosta itseni kaltaiseni pikkutekijät, vaan kuuluisat rokkistarat ja toivottavasti myös heidän Live 8 -konsertteihin ja television ääreen houkuttelemansa ihmismassat.

Hurjimpien arvioiden mukaan peräti 5,5 miljardia ihmistä tavoittaa konsertin - siis noin 85 prosenttia tämän planeetan väestöstä. Epäilemättä katsojia on ihan oikeastikin paljon, mutta jotain rajaa näissä katsoja-arvioissakin saisi olla. Miten ihmeessä maapallon köyhä enemmistö pystyy seuraamaan lähetystä? Puolet ihmiskunnasta ei ole soittanut eläessään yhtään puhelua - mistä kaikki köyhät ovat saaneet yhtäkkiä telkkarin, radion tai jonkun multimediavempaimen?

Kaikilla on G8-maissa ja Etelä-Afrikassa pidettävissä konserteissa kivaa, vaikka välillä yleisöä muistutetaankin köyhien kurjuudesta revittämällä ruutuun karmeita ja epätodellisia kuvia pömppömahaisista lapsista ja muista äärimmäisen kärsimyksen ikoneista. Vähän toivoin, ettei tätä 80-luvun Live Aidin kuvottavuutta enää olisi toistettu, mutta kaipa se on niin, ettei se oikea köyhyys ole tarpeeksi mediaseksikästä.



Pallovatsoja ja vastaavaa näkee vain äärimmäisissä poikkeustilanteissa - itse en nähnyt Sambiassa asuessani ensimmäistäkään, vaikka maan lapsista yli puolet on alimittaisia riittämättömän ravinnon takia. Oikeastaan tavalliset sambialaiset näyttävät mattimeikäläisen silmissä terveemmiltä kuin ylipainoiset suomalaiset - kunnes kuolevat keskimäärin 37-vuotiaina aidsiin, malariaan ja monenmoisiin hoidettavissa oleviin sairauksiin.

Live 8:ssa esiintyvät artistit kehuvat tilaisuuden isää Bob Geldofia, joka ylistää lavalle kutsumaansa Bill Gatesia, joka ylistää Tony Blairia. Mukana menossa on myös Hollywoodin tähtikaartia, Nelson Mandela, Kofi Annan ja sponsorien joukossa Nokia. Hitto, jos tällä porukalla päätetään poistaa köyhyys Afrikasta, niin pakkohan homman on lähteä käyntiin. Mutta mahtavatko ne todelliset päättäjät - blairit, billgatesit ja nokiat - löytää köyhyyden poistamiseen oikeat reseptit? Ettei vain päätettäisi hoitaa köyhyysongelma liberalisoimalla maailmankauppaa entisestään, siitä kun on hyötyä ainakin rikkaalle pohjoiselle? Vähän pelkään, ettei minun tarvitse etsiä lähiaikoina uusia duuneja, vaikka G8-maat päättäisivät ottaa Afrikan jaloilleennostamisen tärkeimmäksi tavoitteekseen.

Vaan nyt riittää turha kyynistely, sitä riittää epäilemättä ilman minuakin. Nostan Bob Geldofille ja kumppaneille hattua: rokkitähdet ovat nykyään paljon fiksumpia kuin Live Aid -aikoina, jolloin köyhyyttä poistettiin pyytämällä yksittäisiltä kansalaisilta rahalahjoutuksia. Nyt ei puututa enää oireisiin lahjoittajan omaa omatuntoa hivelevällä hyväntekeväisyydellä, vaan puututaan köyhyyden perussyihin: velkaongelmaan, maailmankaupan epäreiluuteen ja riittämättömään kehitysyhteistyöhön.