Ei aivan länsimainen ratkaisu

Eilen kävin kuopuksen kanssa lähimarketissamme, ruokakaupassa siis. A halusi mennä katselemaan leluhyllyä sillä aikaa, kun minä keräisin ostokset kärryyn. Suostuin sillä ehdolla, ettei leluihin kosketa.

Tohisin ostoksia sen verran, että unohdin kuopuksen kauppaan. Havahduin lapsen uupumiseen vasta, kun parkkipaikalla autossa odottanut Janne kysyi missä ihmeessä A on. Kipitin kiireen vilkkaa takaisin, mutta A ei onneksi ollut kömmähdystäni huomannut, vaan käveli touhukkaasti minua vastaan: ”Äiti äiti arvaa mitä? Täällä kaupassa on kolme kissaa!” A oli jutellut hyllyjä täytelleen tytön kanssa, joka oli selittänyt, että kissat tuotiin kauppaan, koska siellä oli niin paljon rottia ja hiiriä. En uskonut, vaan väitin lelukissoiksi, sillä eihän ruokakaupan rottaongelmaa voi kissoilla ratkaista. A pysyi kannassaan ja johdatti minut lopulta kädestä pitäen kissojen luo. Ja toden totta, leipähyllyjen vieressä istui yksi kissa siivousvälinehyllyllä ja toinen kyyhötti hyllyn alla. Molemmat rouskuttivat keskittyneesti, lienevätkö jo aloittaneet työnteon?

Kalenterin katselua

Palasimme juuri safarilta Kafuen luonnonpuistosta. Nyt on viimeiset leijonankarjahdukset kuultu ja majan edessä yöllä kiiluvat leopardin silmät nähty. En edes pidä eläimistä ja safareilla pelkään villieläimiä kuollakseni, mutta olo on silti haikea. Turvallisessa majassa on ihanaa nukkua, välillä havahtua antiloopin hälytyshuutoon ja ajatella, että on kissoja lähistöllä, kääntää kylkeä ja nukahtaa taas.


Kafuen luonnonpuiston teillä eivät autot juuri ajele.

Vaikka matka oli mukava, oli kotiin Lusakaan kiva palata. Nauttia siitä, että vielä toistaiseksi tämä talo on koti.

Selaan kalenteria, lasken päiviä ja merkitsen sinne milloin viimeistään on lelut lajiteltava, tavarat laitettava rahtiin, läksiäiset järjestettävä. Perheemme asuu tässä maassa enää 24 kokonaista päivää tämän päivän ja lähtöpäivän lisäksi. Muutto takaisin pelottaa ja innostaa, mutta ennen kaikkea itkettää. Lähtö/paluuitkut alkoivat viime viikolla, kun esikoisen koulu loppui, ja tämä joutui hyvästelemään luokkatoverinsa. Sillä hetkellä minä surin enemmän kuin T, mutta tiedän ikävän ja lähdön lopullisuuden iskevän vielä häneenkin. Ja ensi viikolla viimeistään on tiedossa lisää kyyneleitä, sillä silloin on kuopuksen viimeinen koulupäivä. Lasten ikävää on vaikea kestää, kun sen on omilla aikuisen valinnoillaan aiheuttanut.

Pojat olivat tänne muuttaessamme 4,5 ja 3 vuotiaita, nyt 7 ja 5,5. He muistavat Suomesta jotakin: asunnon, jossa asuimme ja johon palaamme, isovanhemmat, serkut ja sedät ja tädit, mamman ja ukin kesäasunnon sekä muutamat jo muualle muuttaneet kaverit. Täältä jäänee enemmän muistoja, ainakin tänne jää enemmän kavereita.

Tästä tämä blogi kertoo, paluusta. Siitä, miten perheemme lähtee Sambiasta ja asettuu takaisin Suomeen kahden ja puolen Afrikan-vuoden jälkeen. Poissaoloaika ei ole mahdottoman pitkä, mutta sinä aikana molemmat osapuolet ovat muuttuneet – niin me kuin Suomikin. Sanotaan, että vanhaan maahan sopeutumiseen menee kaksi kertaa ulkomailla vietetty aika. Kaavan mukaan me olisimme Suomen kanssa sinut noin viiden vuoden päästä, vappuna 2010. Hui.