Onnellisia lapsuusmuistoja metsästämässä

Palasimme aamulla Ruotsin-risteilyltä. Matka sujui hyvin: pojilla oli mielettömän hauskaa serkkujensa kanssa, eikä aikuisillakaan ikävää ollut. Sitä paitsi retken pääkohde, Vasamuseet, oli loistovalinta 5-, 6-, ja 7-vuotiaille villihköille ja meluisille poikalapsille. Itse emme kyenneet näyttelyyn kovinkaan syvästi paneutumaan (niin kuin usein käy, kun lasten perässä joutuu hölkkäämään), mutta poikien aitoa innostusta joka ikisen tykin ja muun laivaan kuuluvan härpättimen luona oli riemastuttavaa seurata. Hauska ikä tuo, jolloin iso on upeaa, tuho kiehtovaa, taistelu arvo sinänsä eikä ilman seikkailua ole elämää.

“Onko nuo kolmoset?” kysyi eräs rouva minulta laivan saunaosastolla. “Siskon kanssa katseltiin, että onko teitä niin lykästänyt, että ihan kolmoset...”, johon kiljaisin vastaukseksi jo ennen kuin rouva oli päässyt lauseensa loppun, että “luojan kiitos ei ole niin lykästänyt!” Sen verran hengästyttävää veikkojen meno oli. Aamusta iltaan. Joka sekunti.

Mutta mitä riemukkaampi matka, sen surkeampi kotiinpaluu. “Täällä on niiiin tylsää, eikä meillä ole yhtään mitään tekemistä” on tämän päivän suosikkilause. Toisaalta, se on paljon siedettävämpää kuunneltavaa kuin A:n aiemmin harrastamat dissaukset, joita hän laukoi järjestämiemme vietämme onnellista ja lapsilähtöistä perhe-elämää -päivien lopuksi, siinä vaiheessa kun väsyraivo ja kotiinlähtökiukku iskivät. ”Tämä on tosi tylsä paikka, tylsin paikka ikinä. Enkä mä koskaan enää halua tänne” riipii kovasti silloin, kun on kierretty koko päivä huvipuistoja ja muita lapsikohteita.