Myydään vähän käytetty ideologia

Pakko jatkaa vaalibloggaamista vielä yhden postauksen verran.

Mainostoimosto Bob Helsingin edustaja harmittelee vaalitulosta päivän Taloussanomissa. Hänen mukaansa Niinistön erinomaisesti hoidettu kampanja ei sujunut riittävän hyvin, sillä Niinistö ei voittanut vaaleja.

Niinistöä "tuotteeksi" kutsuneella mainosmiehellä on mielenkiintoinen näkökulma demokratiaan: kun äänestäjien enemmistö valitsee vaaleissa tarjolla olevasta kahdesta poliittisesta linjasta toisen, niin tappiolle jääneen osapuolen ongelma ei ole politiikan sisällössä, vaan siinä ettei vaihtoehtoa markkinoitu kansalle riittävän hyvin. Jos olisi markkinoitu paremmin, niin kansalla olisi erilaiset mielipiteet ja tuote olisi mennyt kaupaksi.

Kaipa mainostoimisto on ainakin osittain oikeassa, sillä tiedän monia, jotka punnitsivat valintaa Halosen ja Niinistön välillä aidosti ja pitkään. Ehdokkaiden poliittiset linjat olivat nokkelista vaalisloganeista huolimatta sen verran selkeät ja erilaiset, että jos valinta olisi perustunut pelkästään ehdokkaiden mielipiteisiin, niin jokaisen suomalaisen luulisi löytäneen mieleisensä vaihtoehdon ilman hetkenkään miettimistä.

Eli jos vastakkainasettelun aika on todella ohi, niin se johtuu siitä ettei ehdokkaiden mielipiteillä ole enää väliä.

Kuusi vuotta meni ja tuli

Jos vaaliblogien kommenttipalstojen päivystäviä porvareita ei lasketa, niin näissä vaaleissa hävinnyt osapuoli ei sortunut huonon häviäjän urputuksiin samaan tapaan kuin Esko Aho viimeksi ja Paavo Väyrynen toissakerralla. Päin vastoin, Niinistö ja kokoomuslaiset ovat vakuutelleet olevansa voittajia nostettuaan keskusteluun tärkeinä pitämiään asioita.

Uskon, että pitkällä aikavälillä Niinistön kampanjaleirin suurin voittaja ei ole kuitenkaan Kokoomus ja sen ajamat sisältökysymykset, vaan kampanjan muodosta vastannut markkinointitoimisto Bob Helsinki. Toimisto tuotteisti ja myi melkein puolelle kansasta Nato-myönteisen ehdokkaan, joka muistetaan ennen kaikkea lama-ajan valtiovarainministerin vihatulta pallilta. Minkäköhänlainen vaalitulos olisi syntynyt, jos Bob Helsinki olisi brändännyt köyhiä kyykyttäneen Niinistön sijaan Halosta, joka aloitti kampanjansa pohjoiskorealaisista kannatuslukemista? Veikkaan, ettei näiden vaalien jälkeen ole enää paluuta entiseen: tästä lähin mainostoimistot saavat aiempaa suuremman roolin kaikkien suurten puolueiden kampanjoissa, ja muodosta tulee tärkeämpi asia kuin sisällöstä. Valitettavasti.

Minulle vaalien hauskin hetki oli Halosen voitonpuhe. Olisin halunnut olla kärpäsenä EVAn Risto E. J. Penttilän katossa, kun sinivalkoisen kampanjan vetänyt Halonen puki päälleen punaisen huivin ja kysyi työväenlippujen hulmutessa, että eikös maailmanparantaminen ole ihanaa. En osaa sanoa, oliko heitto tietoinen piikki EVAn suuntaan, mutta joka tapauksessa herrat miettivät varmasti vielä moneen kertaan, että kannattiko Halosta syytellä julkisuudessa taivaanrannanmaalariksi ja haihattelijaksi. Penttilän ja kumppaneiden kritiikkihän oli Halosen mukaan ratkaiseva tekijä, kun hän päätti asettua ehdolle uudestaan.

Friikkilista

Lienen blogostanian viimeinen vastaaja, mutta tässä joka tapauksessa minunkin omituisuuteni:

- Teen kaiken päästäisen rytmillä, viiden minuutin pätkissä.
- Minulla on kolibrin rakko, kukaan ei juokse vessassa samaan tahtiin.
- Minussa on myös aimo annos termiittiä. En mitenkään pysty pitämään sormiani toimettomana, ja teen huomaamattani silppua kaikesta, mikä vai sormiin tarttuu. Muutenkin kaikki tuntuu hajoavan käsissäni: kun painan anoppini auton lukitusnappia, se putoaa oven sisälle, ja kun kävelen ovesta ulos, paitani tarttuu ovenripaan ja repeää.

- Miehenä olen sitä mieltä, että viehättäviä naisten kenkiä ei ole olemassa. Naisellisillakin naisilla parasta tyylitajua edustavat Dr. Martensit tai maiharit, kaikki "naisellinen" on kengissä perseestä.
- Alkeellisissa oloissa eläessäni en ole kärsinyt kyykkyvessasta, yököttävästä ruuasta, huonosta yleishygieniasta tai mistään vastaavasta. Mutta jos joudun törkäämään käteni mihinkään likaiseen, niin se on maailmanloppu. En tiedä mitään hirveämpää kuin multaiset kädet.

Oma haasteeni lähtee Hullu-Helille.

28 460

Jos olet keskivertosuomalainen, niin tässä on vuosipalkkasi kahden kympin seteleinä.

Joskus sitä tietää jo aamulla, että päivästä tulee huono. Herättyäni tarkistin lukemat vaa´asta (liikaa), lämpömittarista (liikaa) ja uusimmasta gallupista (liian vähän), kävin lasten kanssa joka-aamuisen taistelun aamupalapöydästä koulutielle ja matkustin töihin täyteen ahdetussa metrossa, joka seisoi pysäkeillä rikkinäisen oven takia. Toimistolle päästyäni olin täysin valmis painumaan takaisin pehkuihin.

Päivän mielenkiintoisin työtehtäväni oli hakea pankista kahden kympin seteleinä tavallisen suomalaisen vuosipalkka (28 460 euroa) valokuvattavaksi erääseen esitteeseen. Gangsterielokuvissa omistajaa vaihtavat dollarisalkut mielessäni otin useamman kassin, jotta koko potti varmasti mahtuisi mukaan. Vaan eipä ollut käyttöä useammalle kassille, kuten kuvasta näkyy.

Tuommoisen rahan takia sitä siis herätään joka aamu töihin viikosta ja kuukaudesta toiseen. Jos haluaisin täyttää salkun itse ansaintsemillani kaksikymppisillä, siihen menisi useamman vuoden kaikki kuukausipalkat. Katu-uskottava leffagangsteri täyttäisi salkkunsa sadan euron seteleillä, mutta siihen en taitaisi pystyä, vaikka säästäisin jokaisen kuukausipalkkani eläkeikään saakka.

Toista se oli Sambiassa: siellä meillä oli koko ajan muovikassillinen käteistä kaapissa. Valitettavasti ne eivät olleet kuitenkaan 20 euron, vaan 20 kwachan seteleitä. Yhden setelin arvo on 0,005 euroa, joten muovikassillisella ei olisi ostettu edes hampurilaista.

EDIT: Jäin vielä miettimään, onko kwachoja kulkeutunut mukanamme myös Suomeen. Löytyihän niitä aimo pino, lasten monopolirahojen seasta:

En ole outo enkä uskossa

Eikä minulla ole kummallisia tapoja. Muutamia piintymiä ehkä, joista tässä säädetyt viisi.

1. Laulan kotona yksin ja lasten kanssa ollessani liturgioita, ihan noin vain ohimennen muita puuhatessani. Hieman hätkähdin, kun esikoinen vastasi (laulaen, tästä on tosin jo aikaa) oikeaoppisen kolminkertaisen aamenen laulamaani isään poikaan ja pyhäänhenkeen.
2. Iltaisin otan kaikki paidat pois päältäni yhtä aikaa, jolloin ne jäävät yhdessä mytyssä nurinpäin. Aamulla sitten puen ne samat paidat päälleni niin, että tungen ensin pääni kaula-aukoista läpi ja sitten mökerrän käteni illalla ruttuun jääneistä hihoista läpi. Yksi pukeminen vaikka paitoja olisi useita! Huippua!
3. Inhoan tukan pesemistä, kampaamista, vaatteiden vaihtamista ja deodorantin laittamista (meikkaamista ei varmaan kannata edes mainita), enkä tee niitä kuin äärimmäimessä hädässä. Niinpä esiinnyn usein takkutukkaisena ja pahanhajuisena. (Muistan pienenä (ala-asteikäisenä), kun olin katsomassa uimakilpailuja ja siinä vieressä istui tyttö, jonka pitkä, valkaistu tukka oli aivan tavattomassa takussa. Joku vanhempi mies oli mielestään vitsikäs ja ojensi tytölle kamman. "Sori, mä en käytä", tyttö vastasi, ja tämä oli minusta ehdottomasti viileintä mitä olin siihen ikään mennessä kuullut.) Viime aikoina olen snadisti lientynyt tukan pesemisen suhteen.
4. Suunnittelen salasanani aina virsistä tyyliin Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa -> tkvkar?
5. En halua, että minulle tuodaan kukkia. Tarkemmin, en halua että minulle tuodaan kukkia romanttisena eleenä. Jostain syystä olen siinä käsityksessä, että kukkia viedään vain tyhmille tytöille. Janne hoksi tämän kiitettävän varhain, ja eräänkin kerran toi minulle lepytykseksi (pitkäksi venähtäneen) kapakkaillan jälkeen naapurirapun edestä anastamansa Hesarin. Silloin elimme opiskelujen varhaisia vuosia, olimme aivan rahattomia ja Hesari lepytti tehokkaasti.

Bonusraita meidät haastaneelle Jennille: Meillä ei ole ainoatakaan huonekasvia, koska minä en tahdo. Muutossa Sambiaan yksi kivoimmista asioista oli, kun saattoi hyvin syin heittää kaikki kituvat kukat pois. Enkä minä enää sellaisia meille ota lasarukseilemaan. (Ilmeisesti tämä Lasarus-vaihetta edeltävä vaihe tekee tiukkaa teilläkin?)

Janne hoidelkoon & huudelkoon omat omituisuutensa.

Taatelit ja C-vitamiinit

Samoin kuin Kauralassa, on täälläkin mietitty näinä viikkoina paljon isäasioita. Yksitoista vuotta sitten tapanina näin faijan viimeisen kerran, sillä hän kuoli tammikuun loppupuolella. Muistan miten hän istui keittiönpöydän ääressä, veti kenkiä jalkaansa ja poltti tupakkaa. Oli mökille lähdössä, minä taas joulunvietosta omaan kotiini. "Ole ihmisiksi" sanoin ja lähdin. "Aina", hän huusi perääni.

Alkuvuosina näin painajaisia isästä ja kuolemasta aina joulusta tammikuun loppupuolelle, myöhemmin unia, jotka eivät enää olleet niin ahdistavia. Nykyään isä tulee ajatuksiini pienten juttujen myötä - niin kuin jouluna, kun tein joulupöytään jälkiruoaksi israelilaisia taatelikakkuja, joita olisin toivonut hänenkin voivan maistaa (taatelista kun piti) tai toissapäivänä, kun uutisissa sanottiin C-vitamiinin sittenkin pitävän flunssan loitolla. C-vitamiinin vaikutus flunssan paranemiseen oli meillä kahdellla jatkuva kinan, jopa riidan, aihe. (Enää en kykene muistamaan saati ymmärtämään miksi.) Isä oli sitä mieltä, että reilu annos C-vitamiinipillereitä taltuttaa taudin alkuunsa, ja minä tivasin perusteluita - muitakin kuin hänen kokemukseen perustuvia. Voi olla, etten teini-iässä olisi myöntänyt tappiotani, mutta nyt tulen todennäköisesti turvautumaan C-vitamiiniin flunssan iskiessä.

Eniten ehkä suren sitä, ettei isä tunne minua aikuisena, ja sitä, etteivät pojat voi tutustua vaariinsa.

Luiden heittelystä ja tähtikartoista

Yli 700 koululaista mellakoi Sambian Mazabukassa siksi, että paikallisen koulun rehtorin epäiltiin säilyttävän koulunsa vessassa merenneitoa. Rehtori joutui lukitsemaan itsensä toimistoonsa suojautuakseen kivin ja kepein varustautuneilta koululaisilta, jotka raivostuivat yliluonnollisen olennon pitämisestä koulussaan.
The Post (Sambia), 15.6.2005

Zimbabwen korkeimman oikeuden tuomari on vedonnut maansa hallitukseen noituuden kieltävän lain höllentämisen puolesta. Noituuslaki kieltää esimerkiksi perinteisiä parantajia diagnosoimasta sairauksien syitä heittämällä eläinten luita ja tulkitsemalla niiden asentoja. Tuomarin mielestä noituus pitää sallia, sillä ihmiset käyvät perinteisten parantajien luona tarvittaessa vaikka salaa.
Daily Mail & Guardian (Etelä-Afrikka), 10.1.2006

Intialaisen Raju Raghuvanshin huhuttiin kuolleen vankilassa. Kun hän vapauduttuaan palasi kaikkien yllätykseksi elävänä kotikyläänsä, ihmiset eivät ottaneet häntä avosylin vastaan, vaan juoksivat karkuun huutaen "Kummitus, kummitus!" Sukulaiset sulkivat "vainajan" kotinsa ulkopuolelle ja syyttivät häntä asiattomasta kummittelusta, olihan kaikki kuolinrituaalit suoritettu asianmukaisesti. Nyt Raghuvanshin asuu naapurikylässä ja yrittää todistaa olevansa elossa.
The Times of India, 16.1.2006

Toista se on meillä Suomessa, vai onko? Aloin taas kerran ajatella asiaa, kun uusista kollegoistani toinen sanoi harrastavansa energiahoitoja ja toinen kertoi tekevänsä uusista tuttavuuksistaan ensimmäiseksi tähtikartan horoskoopin päästäkseen perille tämän luonteesta.

Olen aina pyrkinyt suhtautumaan ymmärtäväisesti vieraiden kulttuurien omituisiin uskomuksiin yliluonnollisesta. Esimerkiksi afrikkalaisten noituususkomukset voivat olla länsimaisittainkin ihan järkevä juttu: perinteiset parantajat saattavat käyttää loitsujen rinnalla lääkekasveja, joissa on samoja aineita kuin tehdaslääkkeissä. Eräs syrjäseudulla asuva sambialaistuttuni selitti, että noituus estää ihmisiä rikastumasta liikaa: jos jollakin alkaa mennä liian hyvin, naapurit alkavat epäillä, että hyvä toimeentulo on hankittu noituuden avulla, joten hyväosaisten on jaettava omastaan muille. Afrikkalaisessa kylässä noituusinstituutio voi siis olla samanlainen tuloerojen tasaaja kuin verotus meillä.

Sambialaisen noidan "lentokone" Nayuma-museossa Mongussa. Monet koulutetutkin sambialaiset ovat vakuuttaneet minulle, että tällaisella vehkeellä pystyy lentämään sekunnissa mihin tahansa maapallolla.

En tiedä mistä se johtuu, mutta Suomessa vallitseviin yliluonnollisiin uskomuksiin on ollut jostain syystä vaikeampi suhtautua yhtä ymmärtäväisesti. Jos haluan ymmärtää zimbabwelaista joka etsii sairaudelleen syyn tarkkailemalla luita, niin kaipa suomalaisen pitäisi saada tsekata kavereidensa luonteenpiirteet tähdistä?

Aika moni zimbabwelainen luidenviskoja ja suomalainen tähtikartan tekijä menee ensi sunnuntaina kirkkoon syömään Jeesuksen lihaa ja juomaan hänen vertansa, vaikka heidän luu- ja tähtiharrastuksensa on Jeesuksen maanpäällisten edustajien mielestä saatanasta. Myös tieteellinen ajattelu saattaa olla heille tuttua, molemmilla on ehkä yliopistotutkintokin.

Vain pahimmilla fanaatikoilla on täydellisen johdonmukainen maailmankuva. Parempi siis keskittyä omien epäjohdonmukaisuuksiensa hyväksymiseen sen sijaan, että ihmettelisi niitä muiden kohdalla.

Kuka voitti, mitä voitti ja kuinka paljon voitti?

Suomessa olon ja elon ehdottomia pluspuolia on mahdollisuus vaalien kunnolliseen seuraamiseen. Vaalipäivä on ollut perheellemme aina erityinen - yhdessä on käyty äänestämässä, kotona on juotu vaalikahvit ja syöty vaalipullat ja illan valvojaisiin (joita kuopus kutsuu vaalijaisiksi) varauduttu merkittävin vaaliherkuin.

Toista oli Sambiassa, vaikka yritystä sielläkin oli. Eduskuntavaalien iltana maaliskuussa 2003 istuimme kaikki kolme (minä, Janne ja naapuri) toimistolla, jokainen omassa huoneessaan, ja huutelimme netistä kaivamiamme lukuja ja ennusteita toisillemme. Silloinhan tapahtui paljon kaikkea kiinnostavaa, läpi menivät niin Tony Halme, Kauko Juhantalo kuin Mikko Alatalokin. Kiinnostuneena seurasimme myös sitä, miten Forsiuksen suhde Harkimoon vaikuttaisi Forsiuksen ääniin. Kunnallisvaalit sen sijaan menivät meiltä ihan kokonaan ohi. Asuimme siihen aikaan savimajassa vailla sähköä, ja pattereilla toimivalla lyhytaaltoradiollamme pystyi seuraamaan ainoastaan USA:n presidentinvaaleja.

Suuri ilo yhteisen vaalihistoriamme aikana ovat olleet häviäjien kommentit, jotka ovat eläneet perheessämme pitkään. Ehkä hienoin kaikista tuli Esko Aholta, joka kyseenalaisti otsikon kysymyksellä presidentinvaalituloksen, mutta ei Paavo Väyrynenkään kauas jäänyt mediapeleineen.

Nyt on vatsa täynnä valkosipulipatonkia, karjalanpiirakoita ja suklaata. On vaikea päättää, olisinko harmistunut siitä, ettei tämä ratkennut ensimmäisellä kierroksella, vai iloitsisinko kahden viikon päässä häämöttävistä vaalijaisista.

Paratiisi vai persreikä?

Jaakko Stenros sanoo Vahtikoirassa rakastavansa suomalaista byrokratiaa, erityisesti verovirastoa. Olen jyrkästi samaa mieltä: on se vaan hienoa, miten hyvin toimiva maa meillä on. Lupasin lopettaa suomalaisesta byrokratiasta urputtamisen sen jälkeen, kun hain Sambiasta käsin viisumia Kongon Demokraattiseen tasavaltaan. Yhden leiman saaminen passiin kesti yli kuukauden ja vaati 12 käyntiä paikallisessa Kongon suurlähetystössä. Käynteihin tärvääntyi viikko työaikaa.

Schizoblogin kautta löytämäni Peter Elk esittää puolestaan ajatuksia herättävää kritiikkiä Suomea ja suomalaisia kohtaan. New Yorkista paluuta tekevä Elk sanoo, että suomalaisten minäkuvassa maamme näyttäytyy moraalisesti ylivoimaisena ja yhteiskuntajärjestelmältään objektiivisesti parhaana paikkana maailmassa. "Sokea tuudittautuminen omahyväiseen ylemmyydentunteeseen on röyhkeää, lyhytnäköistä ja tyhmää", Elk tykittää listatessaan suomalaisessa yhteiskunnassa näkemiään ongelmia kuten holtitonta alkoholinkäyttöä, rasismia, itsemurhia, yksinäisyyttä, lannistavaa tasapäistämistä sekä kateutta ja kannustuksen puutetta.

Yksi Elkin mainitsemista hyvinvointiyhteiskunnan varjopuolista on yhteisöllisyyden puute, jonka seurauksena esimerkiksi vanhukset työnnetään kunnan omistamaan laitokseen. Juuri tämän asian käsittäminen oli sambialaisille tutuilleni kaikkein vaikeinta: heidän päähänsä ei mitenkään mahtunut se, että Suomessa suuri osa väestöstä "hylkää" omat vanhempansa laittamalla heidät laitokseen sen sijaan, että pitäisivät heistä huolta itse. Ihmiset pitivät moista kerta kaikkisen moraalittomana toimintana, sillä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ei arvosteta nuoruutta vaan vanhuutta, ja lapset ovat usein vanhempiensa ainoa sosiaaliturva. (Esimerkki: entinen suahilin opettajani kertoi nähneensä Tansaniassa maalauksen, jossa nälänhädän keskellä elävä nainen imettää vanhusikäistä äitiään, samalla kun hänen vauvansa itkee nälkäänsä naisen selän takana.)

En näe Suomea aivan niin synkkänä paikkana kuin Elk, mutta muistan kyllä omilta ulkomaanvuosiltani samanlaisia fiiliksiä. Niiden vastapainona oli myös koti-ikävän hetkiä, jolloin Suomea parempaa paikkaa ei ollutkaan. Nyt, kun paluusta on jo aikaa, sekä positiiviset että negatiiviset ääripäät ovat alkaneet laimentua ja suhtautuminen on muuttumassa arkisemmaksi. Ne voimakkaat tunteet - sekä negatiiviset että ennen kaikkea positiiviset - kohdistuvat enemmänkin Sambiaan.

No limits whatsoever

Sain tässä päivänä eräänä pakotettua itseni alennusmyynteihin. Vaikka olemme saaneet hurjasti lapsille vaatteita ystäviltä ja tovereilta, tarvitsimme vielä kipeästi talvivaatteita: minulta uupui takki ja kengät ja esikoinenkin tarvitsi kunnollisen talvipuvun .

Itäkeskukseen siis. Sain ostettua itselleni nopeasti ja hyvässä järjestyksessä takin (valitsin kahdesta vaihtoehdosta halvemman mutta rumemman, ihan kivan kuitenkin) ja kengät (taas rahoistani (po. Jannen rahoista) tarkkana valitsin vesitiiviiden kenkien sijaan vesitiiviihköt).

Lastenvaatekaupassa sekosin. Ostin esikoiselle törkeän kalliin talviasun. Vaikka puku oli merkittävässä alennuksessa, se oli silti aivan liian kallis meidän "neljä henkilöä, mutta yhdet tulot" -perheelle. Muistan seisseeni kaupassa, hypistelleeni pukua ja ajatelleeni, että tämä on hyvä, Suomen talvessa tarvitsee tällaisen ja että esikoinen voi käyttää tätä tämän ja ensi talven ja kuopus kaksi seuraavaa.

Janne oli tovin hiljaa puhelimen toisessa päässä, kun selitin tohkeissani uusia hankintojani. Lopulta hän totesi kysyvästi, että voinee sitten unohtaa ulkomaanpestien etsimisen ja hakemisen, jos kerran haluan, että täällä neljä talvea vietetään. Oli minun vuoroni hiljentyä miettimään asiaa ennen kuin vastasin epävarmasti: "Niin kai sitten. Ilmeisesti."

Alitajuntako minut ajoi järjettömiin valintoihin? Eihän täällä edes ole kunnon talvea!

The following takes place between 5 pm and 8 pm

Eilen oli tarkoitus käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä ennen Kelpo Poikien kauan odotettua keikkaa. Vaan mitä teimme, kun lapset oli viety isovanhemmille hoitoon? Päätimmekin syödä kotona paahtoleipää ja tuijottaa jaksokaupalla 24:n neljännen tuotantokauden jaksoja. Kakkosnelosten toljottaminen on meille mitä mainiointa Sambia-nostalgiaa, sillä siellä jäimme muun tarjonna puutteessa pahasti nalkkiin kolmen ensimmäisen tuotantokauden jaksoihin (ostimme telkkarin ennen kuin älysimme, ettei sieltä tule mitään katsottavaa). Kolmas tuotantokausi taisi tulla katsottua dvd:iltä yhden viikonlopun aikana.

Minkäköhän takia 24:n terroristeja jahtaavat agentit joutuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa heidän on välttämätöntä kiduttaa epäiltyjä sähköshokeilla, neuloilla, aistiriistovehkeillä, polveen ampumalla, hakkaamalla ja niin edelleen? Melkein joka jaksossa agentit saavat käsiinsä ihmisiä, joilta puristettujen tietojen avulla voidaan estää muutaman tunnin tai minuutin päässä odottava terrori-isku. Tämähän on yksi niistä perusteista, joilla Bushin hallinto on puolustanut keskiaikaisia kuulustelumenetelmiään: kun on hoppu ja siviiliväestö on uhattuna, niin tietoja pitää voida hankkia tarvittaessa myös kiduttamalla. Siinä sivussa voidaan sitten hoitaa samoin metodein vähän kiireettömämpiäkin tapauksia Guantanamo Bayssa, Abu Ghraibissa ja ties missä.

24:ssa kiduttaminen on irvokkaalla tavalla poliittisesti korrektia: "välttämättömän" kidutuksen uhrit eivät ole yleensä arabeja, vaan valkoihoisia jenkkejä, välillä jopa omia agentteja aina johtoporrasta myöten. Ja kiduttaja on usein sarjan tähti Jack Bauer, mies jolla on arvot ja moraali kohdallaan.

Jos olisin vainoharhainen, niin epäilisin, että sarjaa tuottava ja Bushin hallintoa myötäilevä Fox pyrkii tekemään Guantanamo Bayt ja Abu Ghraibit hyväksyttäviksi keksimällä sarjaan väkisin epärealistisia tilanteita, joissa kiduttamisella voidaan pelastaa tuhansia tai jopa miljoonia ihmishenkiä.

EDIT: Katsoin pari jaksoa lisää. Tässä vaiheessa sarjaa henkilöt jakaantuvat kidutuksen kannattajiin ja vastustajiin seuraavasti (tämä ei paljasta pääjuonesta mitään oleellista, mutta jos katsot sarjaa maikkarilta ja haluat pitää myös sivujuonteet varmasti yllätyksenä, niin kannattaa jättää lukematta):

Kannattajat:
- Sankari Jack Bauer. Rehti mies, jolla on tunteet ja joka välittää myös kidutetuista. Mutta jos kidutuskielto estää Baueria pelastamasta amerikkalaisia siviilejä, hän on koska tahansa valmis rikkomaan sääntöjä, vaikka tämä tuhoaisi uran tai veisi hengen.
- Kaikki muutkin agentit ja päättäjät, jotka pystyvät ajattelemaan rationaalisesti. Se ainoa tunteella ajatteleva agenttikin puolustaa kiivaasti kidutusta sillä perusteella, että terroristit tappoivat hänen lähimaisensa.
- Terroristit, jotka kiduttavat tietoja hyviltä amerikkalaisilta. Agentit kiduttavat tietysti etupäässä pahiksia, joskin rapatessa roiskuu.

Vastustajat tai ainakin kriittisesti suhtautuvat:
- Munaton pelkuripäättäjä, joka vaarantaa miljoonien ihmisten hengen ajatellessaan vain omaa poliittista uraansa. Onneksi hänen tilalleen saadaan mies, joka on aiemmin kunnostautunut myös kiduttamisessa.
- Tunteella ajatteleva nainen, joka on itse paikalla kun hänen exäänsä kidutetaan. "Minulle ei ole annettu lahjaa sulkea [tunteiden piiriin kuuluvia] asioita pois mielestäni", hän sanoo. Tunteet siis estävät häntä ajattelemasta järjellä.
- "Amnesty Globalin" inha asianajaja. Tämä on koko sarjan kuvottavinta politikointia: kun terroristien pääpelsepuuppi joutuu pinteeseen liittolaisen jäätyä vangiksi, hän soittaa Amnestylle! Puolen tunnin kuluttua puhelusta Amnestyn asianajaja saapuu agenttien päämajaan estämään tietojen hankkimisen kiduttamalla. Dialogissa väännetään oikein rautalangasta, että Amnesty vaarantaa miljoonien ihmisten hengen.

Oikea Amnesty kertoi eilen, että Yhdysvallat kiduttaa edelleen vankejaan Guantanamo Bayssa. Mutta eihän kidutuksessa ole oikeasti kyse kidutuksesta, jos se on ihan oikeesti tosi tarpeellista? "Ei, vaan siitä, että annatte meidän tehdä työmme", vastaa Jack Bauer.

Yök yök yök.



Tänään oli oiva ulkoilukeli.

Hyvää uutta vuotta 2008

Sambialaiset ovat kirjaimellisesti aikaansa edellä: vuosi sitten maan kansallinen sähköyhtiö julkaisi televisiossa mainosrallatuksen, jossa kansalle toivotettiin hyvää uutta vuotta 2007. No, eihän se parista vuodesta kiinni ole.

Muun maailman tiedotusvälineet olivat silloin täynnä pelkkää tsunamia. Meillä tapahtumia seurattiin netistä, sillä paikallisissa uutisissa tsunami huomattiin mainita muistaakseni kolme päivää tapahtuman jälkeen, eikä seuranta ollut sen jälkeenkään hääppöistä. Siellä päin maailmaa kun on noita katastrofeita ihan omasta takaa, eikä Thaimaan lomakohteissa tainnut olla ainuttakaan sambialaista.

Heti tsunamin jälkeen kuvittelin olleeni nokkela, kun vertasin hyökyaallon uhrilukuja arkipäiväisen köyhyyden aiheuttamiin kuolemiin Afrikassa.

Nykyään kaikki Afrikan ongelmat köyhyydestä lukutaidottomuuteen ja äitiyskuolleisuudesta malariaan ovat "hiljaisia tsunameita". Nämä Lusakan Soweto marketin katulapset ovat aids-tsunamin sekä Maailmanpankin ja IMF:n määräämän liberalisaatio-tsunamin uhreja.
























































Pojat sulattavat keräämistään muovipusseista jalkapalloja.