Taatelit ja C-vitamiinit
Samoin kuin Kauralassa, on täälläkin mietitty näinä viikkoina paljon isäasioita. Yksitoista vuotta sitten tapanina näin faijan viimeisen kerran, sillä hän kuoli tammikuun loppupuolella. Muistan miten hän istui keittiönpöydän ääressä, veti kenkiä jalkaansa ja poltti tupakkaa. Oli mökille lähdössä, minä taas joulunvietosta omaan kotiini. "Ole ihmisiksi" sanoin ja lähdin. "Aina", hän huusi perääni.
Alkuvuosina näin painajaisia isästä ja kuolemasta aina joulusta tammikuun loppupuolelle, myöhemmin unia, jotka eivät enää olleet niin ahdistavia. Nykyään isä tulee ajatuksiini pienten juttujen myötä - niin kuin jouluna, kun tein joulupöytään jälkiruoaksi israelilaisia taatelikakkuja, joita olisin toivonut hänenkin voivan maistaa (taatelista kun piti) tai toissapäivänä, kun uutisissa sanottiin C-vitamiinin sittenkin pitävän flunssan loitolla. C-vitamiinin vaikutus flunssan paranemiseen oli meillä kahdellla jatkuva kinan, jopa riidan, aihe. (Enää en kykene muistamaan saati ymmärtämään miksi.) Isä oli sitä mieltä, että reilu annos C-vitamiinipillereitä taltuttaa taudin alkuunsa, ja minä tivasin perusteluita - muitakin kuin hänen kokemukseen perustuvia. Voi olla, etten teini-iässä olisi myöntänyt tappiotani, mutta nyt tulen todennäköisesti turvautumaan C-vitamiiniin flunssan iskiessä.
Eniten ehkä suren sitä, ettei isä tunne minua aikuisena, ja sitä, etteivät pojat voi tutustua vaariinsa.
Alkuvuosina näin painajaisia isästä ja kuolemasta aina joulusta tammikuun loppupuolelle, myöhemmin unia, jotka eivät enää olleet niin ahdistavia. Nykyään isä tulee ajatuksiini pienten juttujen myötä - niin kuin jouluna, kun tein joulupöytään jälkiruoaksi israelilaisia taatelikakkuja, joita olisin toivonut hänenkin voivan maistaa (taatelista kun piti) tai toissapäivänä, kun uutisissa sanottiin C-vitamiinin sittenkin pitävän flunssan loitolla. C-vitamiinin vaikutus flunssan paranemiseen oli meillä kahdellla jatkuva kinan, jopa riidan, aihe. (Enää en kykene muistamaan saati ymmärtämään miksi.) Isä oli sitä mieltä, että reilu annos C-vitamiinipillereitä taltuttaa taudin alkuunsa, ja minä tivasin perusteluita - muitakin kuin hänen kokemukseen perustuvia. Voi olla, etten teini-iässä olisi myöntänyt tappiotani, mutta nyt tulen todennäköisesti turvautumaan C-vitamiiniin flunssan iskiessä.
Eniten ehkä suren sitä, ettei isä tunne minua aikuisena, ja sitä, etteivät pojat voi tutustua vaariinsa.
posted by sanna at 10:05 ap.
7 Comments:
Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet, ja en olisi ikinä uskonut, että kaipaisin heitä näin paljon.
Minun lapsistani vain esikoinen ehti kohdata isovanhempansa. Vaaristaan hän ei tosin muista mitään, ja mummustaankin vain pieniä palasia (hän oli 4-vuotias, kun mummu kuoli).
Isovanhemmat kuitenkin elävät meillä valokuvissa ja tarinoissa.
Heh, meillä käydään samaa flunssavääntöä isän kanssa Echinaforce-uutteesta. Vaikka periaatteesta vänkäänkin aina vastaan sen tehosta puhuttaessa, käytän sitä silti kaiken varalta :).
Onneksi on vielä vanhemmat, joiden kanssa vängätä. Pelkään tulevaa, kun heitä ei enää ole.
Minun isäni kuolemasta on jo melkein 9 vuotta. Hän eli viimeiset 8-9 kuukauttaan halvaantuneena sairaalavuoteessa ja tajusi itsekin surkean tilansa. Niiden kuukausien aikana opin tuntemaan isää vieläkin paremmin kuin häntä terveenä ollessa tunsin.
Ollesaan jo vuosia ennen halvaantumistaan tupakkalakossa isä kerran ulkona käydessämme kädellään näytti, että tahtoi tupakastani muutaman henkosen. Samoin ostin kerran kuolevan miehen iloksi meille kummallekin pullon keskikaljaa. Isä joi omastaan puolet ja katsoi minua kiitollisena. Sen jälkeen vaikeasti muodostuvilla sanoillaan viestitti, että minä joisin loput.
Elämänsä loppuvaiheissa isäni oli suorastaan säälittävän riippuvainen minusta ja tahdostani häntä auttaa, ja vasta silloin ymmärsinkin, että maksoin ainoastaan takaisin sitä velkaa, mitä lapsuudessa sain huolehtimisen ja kasvattamisen ja hyvän esimerkin nimellä nähdä sekä kokea. Vasta täyskasvaneena ymmärsin, miten hyvät vanhemmat minulla oli, ja vasta isäni haudalla tajusin, miten tärkeä ihminen hän minulle oli.
Heippa! Vakavan aiheen kommenttilaatikossa melkein nolostuttaa haastaa teidät omituisten tapojen
meemiin.
Täällä lisää:
http://jemory.blogspot.com/2006/01/freak-show.html
Kiitos haasteesta Jenni! Taitaakin olla eka meemini...
Hiipinä, Pagisija ja Larko - upeinta tietysti olisi, jos ymmärtäisi läheisten ihmisten tärkeyden ja merkittävyyden ajoissa. Niin ei aina kuitenkaan käy. Viime vuosina olen alkanut ajattelemaan, ettei asian tajuaminen liian myöhäänkään ole oikeasti liian myöhäistä.
Minunkin isäni piti taateleista :-) Ja juuri äskettäin luin, että C-vitamiinin käyttö lyhentää flunssan kestoa jonkin verran, eli ei se vallan hyödytöntä ole. Minäkään en usko, että on koskaan liian myöhäistä!
Minun kuudesta vanhimmasta lapsestani nuorin oli kolmivuotias hyvästellessään kuolevan isänsä Vaasan keskussairaalassa.
Akuutti suru kesti aikansa ja sitten elämä jatkui.
Yllättävintä itselleni oli se että rakkaus todellakin kestää ikuisesti; puoliorpous on muokannut ja yhä muokkaa lapsiani - heidän luonnettaan ja kohtaloaan.
Ja lastenlasten syntyessä vaarittomuus viiltää yhä meitä jokaista.
Lähetä kommentti
<< Home