Ystävällinen muistutus

Kollega tuskastui siihen, etteivät työtoverit muista poistaa vanhoja eväitään työpaikan jääkaapista:


Viikon oxymoron: 18-vuotias kepulainen raptähti. Räppäävä kökkötraktori siis.

Laatuaikaa

Katselen juuri olohuoneen ikkunasta, kun muuttoa uumoilevat linnut lentävät talomme yli suurina parvina. Sannan mukaan ne näyttävät hanhilta, mahtavatkohan ne mennä Afrikkaan?

Minä ainakin menisin, sillä jo nyt tuntuu siltä ettei valo riitä täällä mihinkään. Onneksi määrän voi korvata laadulla - tänään sytytimme ensimmäistä kertaa kaikki kynttilät. Hassua, että kynttilänvalo tarkoittaa täällä laatuaikaa. Sambiassa se tarkoitti sähkökatkosta.

Päivän ilonaihe on se, että sain kolmen viikon väsytystaktiikan jälkeen Sannan suostumaan siihen, että olohuonettamme hallitseva valtava arkkupakastin siirretään keittiöön. Keittiöstä toimme tilalle ihanan, rähjäisen 30-luvun astiakaapin, ja nytpä näyttää olohuone olohuoneelta! Aivoihini ei mitenkään mahdu se, että tulimme aikanaan sijoittaneeksi pakastinhirvityksen olkkariin.

Vasemmalla sivustalla oli vielä tänä aamuna valtaisa arkkupakastin.

Työtön, työtön, työtön

(Hup. Tämä juttu meni eilen vahingossa Jannen nimiin, mutta nyt on kirjoittaja korjattu.)

Yhdyn Veloenan ja Pagisijan ahdistukseen. Varsinkin muutamat viime päivät olen rypenyt suuressa surkeudessa ja täydellisessa tarpeettomuuden tunteessa.

Minullakaan ei ole töitä. Ei tosin ole ikinä ollutkaan (kesätöitä ja muutaman kuukauden harjoitteluita ei lasketa) ja olen sentään jo 32-vuotias. Lapset syntyivät opiskeluaikana. Kolmen ja puolen kotiäitivuoden jälkeen menimme vuodeksi Hautomoon, ja sinä aikana tein gradun. Sitten suuntasimme Sambiaan, jossa olin kaksi ja puoli vuotta kotirouvana ja kuluneen kesän olen ollut poikien kanssa kotosalla.

Olen kesän mittaan täytellyt muutamia hakemuksia ja muutamassa haastattelussakin käynyt, mutta aina on tullut ei kiitos -vastauksia. Ja niin kai tulee vastakin, minkäs teet kun ei kokemusta kerran ole. Mitä kukaan sitä paitsi tekisi uskonsa menettäneellä teologian maisterilla? Niin että ihmekös tuo.

Nyt vain on niin, että kun pojat ovat eskarissa ja koulussa, aamupäivät kotona ovat kovin hiljaisia. Tuntuu siltä, että jotakin olisi tehtävä, että saisi paikkansa tässä yhteiskunnassa lunastettua.

Toisaalta en millään haluaisi. Tai haluaisin ehkä töitä, mutten siihen liittyvää kiirettä. Elämä on näin mukavan rauhallista. Sitä paitsi vielä on (ainakin minun mielestäni) perusteltua olla kotona, sillä pojat ovat yhä pieniä ja ekaluokkalaisten päivät ovat lyhyitä. Mutta kovin montaa vuotta tämä perustelu ei kanna.

Pelottavinta on, että olen alkanut (taas) nähdä päiväunia vauvasta.

Uuden opettelua

Esikoisen sosiaalistaminen suomalaiseen yhteiskuntaan on nyt täydessä vauhdissa. Viime kouluviikko oli vielä tutustumista, mutta tällä viikolla opiskellaan jo lukujärjestyksen mukaan.

Ekaluokkalaisemme ei ollut koulun alkamisesta moksiskaan, sillä poika kävi koulua jo Sambiassa asuessamme. Itselläni oli sen sijaan ensimmäisellä saattomatkalla iso pala kurkussa, sillä suomalainen koulu on edelliseen kouluun ja tarhaan verrattuna villiä länttä. Sambiassa ei tarvinnut pelätä koulukiusaamista, sillä ulkomaalaisten lasten yksityiskoulussa luokat olivat pieniä ja opettajia oli pilvin pimein. Paikalliset ovat puolestaan niin kovassa kurissa kasvaneita, etteivät hekään tee mitään aikuisten kieltämää.

Lasten elämä Sambiassa oli muutenkin suojattua ja turvallista. Kotia suojasivat vartijat ja muurit, eikä lapsia voinut päästää muurien ulkopuolelle ilman saattajaa. Tällaisessa ympäristössä pojat eivät ole oppineet niin itsenäisiksi kuin monet Suomessa asuvat kaverinsa. Niinpä koulumaailma tarjonnee esikoiselle uusia haasteita, vaikka lukeminen ja laskeminen sujuukin jo kahdella kielellä.

Suojateiden ylittäminen on hidasta puuhaa, sillä tähän mennessä lähestyvän auton ääni on tarkoittanut sitä, että on rynnättävä mahdollisimman kauas tien reunasta.

Welcome to Tijuana

Saimme taas siskon (tällä kertaa nuoremman) auton lainaksi ja suuntasimme kavereiden mökille viikonlopun viettoon. Olennainen osa automatkoja on huolellisesti valittu matkamusiikki, niinpä torppasin Apulannan uusimman levyn soittimeen ja väänsin volyymin riittävän kovalle.

Eipä aikaakaan, kun takapenkin kööri yhtyi lauluun: “ ...ihan okei, helvetin okei”. Laulelman jälkeen A ehdotti tohkeissaan, että voisimme liittää sanan perkele r-harjoituksiin, koska siinä on niin hyvä ärrä. Myönsin ärrän mainiouden, mutta kieltäydyin silti lisäämästä sitä harjoiteltaviin sanoihin.
Kesän viimeiset saunauinnit uitiin tänä vuonna Savitaipaleen liepeillä. Kiitokset isännille!

Täytynee keskustella poikain kanssa siitä, ettei Apista lauleskella julkisilla paikoilla. Historiassa on nimittäin muutamakin kiusallinen, kuunneltuun musiikkiin liittyvä tapahtuma:

Kun T oli vajaa nelivuotias, hän lauloi yhden koko metromatkan täysiä Apulannan Piiskaa-biisiä, josta osasi vain sen anna mulle piiskaa -kohdan. Minä punastelin ja hikoilin, enkä keksinyt mitään keinoa selittää vaunulliselle vieraita ihmisiä, etten hakkaa lastani.

Lusakassa ope oli kysynyt luokaltaan, että kuka osaa espanjaa. T kertoi viitanneensa. Ihmettelin mistä T oli saanut päähänsä osaavansa espanjaa, kunnes ymmärsin, että Janne oli aikaisemmin viikolla katsellut muutamaan otteeseen Manu Chaon live dvd:tä. Pelokkaasti kysyin T:ltä, että mitä hän oli opelle kertonut osaavansa ja kirkkain silmin T totesi tietävänsä sanat Que paso ja Marihuana boogie. Uh.

Parista ylimääräisestä sydämentykytyksestä selvittyäni hihitin sitä, että onneksi värssy tequila, sexo y marihuana ei ollut pyörinyt kuusivuotiaan T:n päässä.

Auringon välkettä Saimaan laineilla.

Valikoivaa myötätuntoa

Lehdet kertovat, ettei Suomi voi auttaa Nigerin nälänhädän uhreja, sillä tsunami vei jo kaikki auttamisrahat.

Kaikille maailman köyhille tiedoksi: jos te haluatte apua, ei riitä, että te elätte äärimmäisessä kurjuudessa ja kuolette nälkään tai hoidettavissa oleviin sairauksiin. Apua on tarjolla vain niille, jotka sattuvat kuolemaan tv-kameroiden edessä Hollywood-tehosteen näköisessä katastrofissa, rinnallaan paljon rikkaiden maiden kansalaisia.

Loppuun kevennys: Everyhit.com kertoo, mikä Britannian ykköslistahitti silloin, kun synnyit. Kun meikäläinen tuli tähän maailmaan, radiossa soi Elton Johnin Don't Shoot Me I'm Only The Piano Player.

Silmänräpäys, siivenisku

Tänään alkoi esikoisen ekaluokka. Hurjaa.

Suunnilleen seitsemän vuotta sitten lykin T:tä vaunuissa kirjastolta kotiin, kun eräs mummo tuli juttelemaan. “On ne vaan niin ihania nuo vauvat”, mummo sanoi ja jatkoi vielä: “Ja on se kurjaa kun vauva-aika on ohitse niin pian”. Minä aloin saman tien itkemään ja nyyhkytysten lomassa sain nikoteltua, että menisi aika vaan paljon nopeammin, sillä minä en jaksa enkä kestä.

Seitsemän vuotta, voi luoja.

Eroan kirkosta

Kirkon piirissä käydyt homo- ja naispappeuskeskustelut sekä viime talven "pettäjäpiispa"-kohu antoivat vihdoin sen verran puhtia, että sain tänä aamuna täytetyksi kirkostaeroamisilmoituksen. Myös arkkipiispa Paarman kannanotto, jonka mukaan kirkosta eroaminen taloudellisista syistä on itsekästä, antoi mukavasti lisäpotkua.

Olen roikkunut jäsenenä pitkään vailla uskonnollista vakaumusta. Saamattomuuden lisäksi tärkeimpiä syitä ovat olleet nämä:
- Tiettyjen vapaa-ajattelijapiirien kiihkouskovaisuutta läheisesti muistuttava ateistinen mouhotus on niin ärsyttävää, etten ole halunnut miellyttää heitä eroamalla kirkosta.
- Helsingissä kirkon jäsenet saavat ilmaiseksi Kirkko ja kaupunki -lehden, jonka yleisönosastoon olen ollut koukussa jo viitisentoista vuotta.

Kirkkiksen legendaarisin yleisönosastoväittely käytiin joskus 90-luvun alussa, kun lehteä lukevat leskimummot riitelivät palstalla siitä, pääsevätkö heidän koiransa taivaaseen. Yleisin mielipide taisi olla, että jos ei minun Tessuni pääse, niin sitten en minäkään sinne halua. Sittemmin lehden toimitus alkoi karsia kaikkein höyrypäisimpiä mielipiteitä, mutta nyt seula näyttää taas höltyneen ilahduttavasti. Tässä kirkkokansan merkittävimmät avaukset elokuun ensimmäisessä numerossa:

- Päätoimittaja haluaisi Turun seuraavaksi piispaksi naisen, mutta huolestunut naislukija kysyy kirjoituksessaan, miksei mies kelpaa: "Pahoin pelkään, että naipiispa tekisi aloitteita, joilla mukautuisimme tämän maailmanajan mukaan. Kukapa se alussa petti miehen? Ettei ollut nainen, Eeva?"

- Toinen lukija on pahoittanut mielensä lehden vitsipalstalla julkaistusta anoppivitsistä. Lukijan mukaan vitsi ei ollenkaan naurata anoppeja eikä heitä, jotka arvostavat naista. "Kannattaisi miettiä, millaisia naiskuvaa halventavia, iankaikkisen vanhoja stereotypioitatarjoatte lukijoillenne anoppi"vitsien" kera", lukija laukoo.

(Se anoppivitsi meni muuten näin:
Mies valitti toiselle olutbaarissa: "Malmilla on itsepäisiä haudankaivajia."
"Kuinka niin?"
"Kieltäytyvät hautaamasta anoppiani kasvot alaspäin. Ajattelin, että näkisi naisparka kerrankin minne on menossa.")

Omaa kirkkosuhdettaan pohtiville tiedoksi: eroamisilmoitus löytyy täältä ja liittymisilmoitus täältä. Espoolaisille kirkkoon liittyjille löytyy oma lomake ja kirjekuori, jonka postimaksut on maksettu etukäteen, mutta muiden on kiikutettava paperit maistraattiin tai seurakuntaan omalla kustannuksella. Jos haluat kokeilla kirkon palveluita ennen eroamista tai liittymistä, niin nykyään kirkossakin voi käydä myös netissä osoitteessa www.verkkokirkko.fi.

Viime viikolla vierailin Nuuksion kansallispuistossa.

Toissapäiväisten Sambian-bileiden jälkeinen aamiainen: paistettua virtahepoa.

Sadetta, kynttilöitä ja punaviiniä

Eilen meillä oli kaksi Sambian-ystävää kylässä. Toinen on jo muuttanut takaisin Suomeen ja toinen on täällä vain käymässä. Joimme punaviiniä ja pelasimme korttia, ja kaikki oli kuin hyvinä Sambian-aikoina. Jopa keskustelut viistivät samoja ratoja, niin kuin asiaan kuuluu. Ulkona raivosi kesäinen syysmyrsky (toissapäivän jämiä), mutta sisällä oli lämmintä ja mukavaa.

On ihanaa, että täällä pohjolassakin voi ja ennen kaikkea tulee vietettyä samanlaisia iltoja samojen ystävien seurassa kuin Lusakassa, mutta ihan kamala ikävää siitä iskee. Täällä ei ole terassia, ei kaskaita eikä musiikkiakaan voi soittaa niin lujaa kuin "kotona voi" (Jannen tahaton lipsahdus, kun harmiteltiin kerrostaloa ja kellonaikaa). Muutenkin on ollut ikävää ilmassa, T totesi eilen useampaan kertaan haluavansa takaisin Sambiaan.

Nytkö se alkaa valjeta, että täällä ollaan ja pysytään?

Chibuku rulettaa

No nyt on blogosfäärissä oikein kaksin kappalein Sambiasta kotiutuneiden suomalaisten paluutunnelmia. Se toinen palaaja on DJ Chibuku -aliaksen ottanut entinen naapurimme, jonka Sambian-vuosien päiväkirja löytyy täältä ja paluutunnelmat täältä.

Chibuku on varsin kammottava, sahdin tapainen paksu alkoholihuoma. Chibukun maku ja DJ Chibukun musiikkimaku eivät ole kuitenkaan samalta planeetalta, joten suosittelen DJ:tä sekä blogosfäärissä että tulevilla soittokeikoilla. (Kuva: DJ Chibuku)

Lepää rauhassa, Hautomo

Helsingin kaupungin virkamiehet ovat päätöksellään lakkauttaneet työhuone-päiväkoti Hautomon. Saimme kutsun tänään vietettyihin hautajaisiin, sillä pojat olivat Hautomossa vuoden verran ennen Afrikan-komennustamme.

Hautomo oli vanhempien itsensä suunnittelema, perustama ja sisustama yksityinen päiväkoti, jonka yhteydessä oli tilat myös vanhempien työhuoneille. Tarhaan palkattiin yksi lastentarhanopettaja, ja lain edellyttämä toinen aikuinen saatiin työhuoneissa puurtavista vanhemmista, jotka tekivät hoitotyötä vuorotellen. Hautomossa lapset saivat olla tarhassakin vanhempiensa lähellä, ja järjestely oli vapaaehtoistyön ansiosta halpa sekä kaupungille että vanhemmille.

Hautomon joulujuhla vuonna 2001.

Toukokuussa kaupunki ilmoitti lakkauttavansa päiväkodille myönnetyn tuen. Byrokraatit ilmoittivat, että järjestely on asetusten vastainen, sillä tarhassa pitäisi olla kaksi palkattua aikuista. Sillä ei ollut kaupungille mitään väliä, minkä sorttisen aikuisen hautomolaiset olisivat palkanneet. Päiväkoti olisi voinut pestata vaikkapa talonmiehen, kunhan kyse oli palkkatyöstä. Sen sijaan vapaaehtoistyötä tekevät lasten vanhemmat eivät kelvanneet toiseksi aikuiseksi.

Helsingin Sanomissa julkaistussa yleisönosastokirjoituksessa virkamiehet väittivät, ettei heidän kielteinen tukipäätöksensä lakkauta Hautomoa. Heidän näkemyksensä mukaan toimintaa voidaan jatkaa, jos yhdistys hankkii yhden lastentarhanopettajan sijaan kaksi perhepäivähoitajaa. Näin yritetäänkin tehdä, mutta tämä nostaa kustannukset kohtuuttomiksi. Lisäksi tarhan tiloihin alivuokralaisiksi muuttavat perhepäivähoitajat ovat yksityisyrittäjiä, jotka valitsevat periaatteessa itse hoidettavansa. On siis mahdollista, ettei Hautomolta työhuoneen vuokraava vanhempi saa lastaan Hautomoon hoitoon.

Hautomon hautajaisissa valmistettiin muun muassa uunikanaa höyhenineen päivineen.

Summa summarum: helsinkiläisävanhemmat kehittivät innovaation, joka säästi veronmaksajien rahoja ja auttoi vanhempia hoitamaan sekä lapset että työn kunnolla. Viranomaisten olisi pitänyt tukea hanketta ja ottaa siitä oppia. Sen sijaan he tuhosivat sen vetoamalla sääntöön, jota he olivat itse olleet noudattamatta ilman mitään ongelmia jo seitsemän vuotta. On ne vaan fiksuja.

PS. Seuraan tätä kirjoittaessani toisella silmällä yleisurheilun MM-kisojen avajaisshown aikakonespektaakkelia. Toivottavasti tämä ei näy ulkomaisilla tv-kanavilla.

Pojat ottivat hautajaisten jälkeen tuntumaa Urho Kekkosen muistomerkkiin.