Työtön, työtön, työtön
(Hup. Tämä juttu meni eilen vahingossa Jannen nimiin, mutta nyt on kirjoittaja korjattu.)
Yhdyn Veloenan ja Pagisijan ahdistukseen. Varsinkin muutamat viime päivät olen rypenyt suuressa surkeudessa ja täydellisessa tarpeettomuuden tunteessa.
Minullakaan ei ole töitä. Ei tosin ole ikinä ollutkaan (kesätöitä ja muutaman kuukauden harjoitteluita ei lasketa) ja olen sentään jo 32-vuotias. Lapset syntyivät opiskeluaikana. Kolmen ja puolen kotiäitivuoden jälkeen menimme vuodeksi Hautomoon, ja sinä aikana tein gradun. Sitten suuntasimme Sambiaan, jossa olin kaksi ja puoli vuotta kotirouvana ja kuluneen kesän olen ollut poikien kanssa kotosalla.
Olen kesän mittaan täytellyt muutamia hakemuksia ja muutamassa haastattelussakin käynyt, mutta aina on tullut ei kiitos -vastauksia. Ja niin kai tulee vastakin, minkäs teet kun ei kokemusta kerran ole. Mitä kukaan sitä paitsi tekisi uskonsa menettäneellä teologian maisterilla? Niin että ihmekös tuo.
Nyt vain on niin, että kun pojat ovat eskarissa ja koulussa, aamupäivät kotona ovat kovin hiljaisia. Tuntuu siltä, että jotakin olisi tehtävä, että saisi paikkansa tässä yhteiskunnassa lunastettua.
Toisaalta en millään haluaisi. Tai haluaisin ehkä töitä, mutten siihen liittyvää kiirettä. Elämä on näin mukavan rauhallista. Sitä paitsi vielä on (ainakin minun mielestäni) perusteltua olla kotona, sillä pojat ovat yhä pieniä ja ekaluokkalaisten päivät ovat lyhyitä. Mutta kovin montaa vuotta tämä perustelu ei kanna.
Pelottavinta on, että olen alkanut (taas) nähdä päiväunia vauvasta.
Yhdyn Veloenan ja Pagisijan ahdistukseen. Varsinkin muutamat viime päivät olen rypenyt suuressa surkeudessa ja täydellisessa tarpeettomuuden tunteessa.
Minullakaan ei ole töitä. Ei tosin ole ikinä ollutkaan (kesätöitä ja muutaman kuukauden harjoitteluita ei lasketa) ja olen sentään jo 32-vuotias. Lapset syntyivät opiskeluaikana. Kolmen ja puolen kotiäitivuoden jälkeen menimme vuodeksi Hautomoon, ja sinä aikana tein gradun. Sitten suuntasimme Sambiaan, jossa olin kaksi ja puoli vuotta kotirouvana ja kuluneen kesän olen ollut poikien kanssa kotosalla.
Olen kesän mittaan täytellyt muutamia hakemuksia ja muutamassa haastattelussakin käynyt, mutta aina on tullut ei kiitos -vastauksia. Ja niin kai tulee vastakin, minkäs teet kun ei kokemusta kerran ole. Mitä kukaan sitä paitsi tekisi uskonsa menettäneellä teologian maisterilla? Niin että ihmekös tuo.
Nyt vain on niin, että kun pojat ovat eskarissa ja koulussa, aamupäivät kotona ovat kovin hiljaisia. Tuntuu siltä, että jotakin olisi tehtävä, että saisi paikkansa tässä yhteiskunnassa lunastettua.
Toisaalta en millään haluaisi. Tai haluaisin ehkä töitä, mutten siihen liittyvää kiirettä. Elämä on näin mukavan rauhallista. Sitä paitsi vielä on (ainakin minun mielestäni) perusteltua olla kotona, sillä pojat ovat yhä pieniä ja ekaluokkalaisten päivät ovat lyhyitä. Mutta kovin montaa vuotta tämä perustelu ei kanna.
Pelottavinta on, että olen alkanut (taas) nähdä päiväunia vauvasta.
posted by sanna at 8:36 ap.
4 Comments:
Vauvahan on tietysti ihan hyvä vaihtoehto, mutta jos se ei sitten kuitenkaan satu teidän suunnitelmiinne, niin miten olisi joku vapaaehtoistyö? Jos siis palkka ei ole se, mitä haet. Vapaaehtoistyötä voisi aina tehdä muutaman tunnin ja voisit aina sanoa tekeväsi vapaaehtoistyötä, jos ahdistaa selitellä työttömyyttä. :)
Kaikesta mouruamisestani huolimatta uskon kyllä siihen, että jokainen - uskonsa menettänyt teologikin ;) - löytää oman paikkansa ennemmin tai myöhemmin. Joskus elämässä vain on näitä "etsikkoaikoja".
Tosin ainakin itselläni tuo etsikkous tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta mitä siitä? Elämäähän sekin on!
Väitöskirja uskonsa menettäneistä teologeista? tai joku muu, vähemmän henkilökohtaisempi aihe?
Kiitos lohdunsanoista ja ratkaisuehdotuksista. Kirkkaimpina hetkinä uskon lujasti, että olen valinnuttämän osan ja että siirryn työelämään sitten kun oikeasti sitä haluan. Tai viimestään silloin, kun suuret ikäluokat eläköityvät.
Lähetä kommentti
<< Home