Pelkonsa kullakin

En ole vielä tottunut siihen, että minkä tahansa mittapuun mukaan überturvallinen Suomi näyttäytyy tiedotusvälineissä niin pelottavana paikkana. Tänään lehdet uutisoivat kansan pelkäävän häiriköitä Helsingin joukkoliikennevälineissä, ja eilen Hesari kyseli kaduntallaajilta, mitä he pelkäävät liikenteessä. Vertailun vuoksi listaan tähän pari asiaa, jotka koin Sambian liikenteessä ja liikennevälineissä jossain määrin pelottavina.

Itse ajaessani pelkäsin muun muassa kaikkia muita autoja. Erityisesti niitä, jotka ajoivat pilkkopimeässä ilman valoja. Uskomattomin eteeni osunut tapaus oli kaikki ajovalonsa rikkonut poliisiauto, jossa istuva kekseliäs poliisi valaisi tietä tavallisella taskulampulla pelkääjän paikalta.

Myös liikennevaloja pelkäsin toisinaan hieman, sillä Sambiassa niistä ei juuri piitata. Lisäksi oli usein mahdotonta tietää, onko valo vihreä vai punainen, sillä oma tolppa saattoi olla pimeänä, vaikka toisesta suunnasta lähestyvien valot toimivat täysin normaalisti. Jossain vaiheessa liikennevaloista katosivat ne vihreät, keltaiset ja punaiset muovit siitä lamppujen edestä, sillä näppärä huijarit keksivät hioa niistä "puolijalokiviä" turisteille. Sen jälkeen tolpissa paloivat pitkän aikaa vain valkoisena loistavat hehkulamput, ja erityisesti pimeällä oli mahdoton sanoa, minkä valon olisi pitänyt palaa.

Jos valoihin pysähtyi itse yöllä, niin puskasta saattoi tulla aseistettuja rosvoja, jotka ryöstivät auton ja ottivat kuskin panttivangiksi. Tämmöinen oli harvinaista, mutta taatusti todennäköisempää kuin tulla kirvesmurhatuksi tai puukotetuksi Helsingin metrossa.

Stop-merkeillä ja muilla kylteillä varustetut risteykset tuntuivat turvallisemmilta. Kyltit ammuttiin joillain seuduilla reikiä täyteen, sillä muuten ne varastettiin kattiloiden raaka-aineeksi. (Köyhässä maassa hyödynnetään kaikki mikä lähtee irti, esimerkiksi siltojen kaiteista tehdään auroja ja muita maatyökaluja.)

Jos en ajanut itse, niin käytin taksia. Silloin oli tärkeää vaihtaa muutama sana kuskin kanssa ennen kyytiin astumista, ihan vain sen tarkistamiseksi, että oliko taksikuski tarpeettoman kännissä tai pajauttanut. Bussien (täyteen ahdettuja pakettiautoja) käyttäminen oli hankalaa, sillä aikatauluja ei ollut ja reittienkin kanssa oli vähän niin ja näin. Siksi käytin niitä äärimmäisen harvoin, enkä joutunut pelkäämään paikallisia joukkoliikennehäiriköitä. Pikkubusseilla paljon matkustellut suomalaistuttuni kertoi, että häntä häiriköi usein aggressiiviseksi heittäytynyt kana (herrasmiehenä tarkoitan tässä tietysti lintua, en ihmistä).

Missä päin maailmaa tahansa voi sattua tarpeeksi huonolla tuurilla mitä tahansa. Sambiassa näki joskus aika ikäviä asioita, mutta tervettä järkeä käyttäville sattui aniharvoin mitään vakavaa. Siksi yritin tehdä tietoisen päätöksen yrittää olla pelkäämättä mitään, sillä elämisestä ei tule mitään, jos alkaa pelätä omaa elinympäristöään. Samaa periaatetta yritän noudattaa myös Suomessa, ja kyllä se on täällä paljon helpompaa - sanovat lehdet mitä tahansa.


Ainoa kolarini Sambiassa: takanani ajanut auto (kuvassa) törmäsi takaa kylkeeni, kun olin kääntymässä kuvan risteyksessä pois päätieltä oikealle (Sambiassa on vasemmanpuoleinen liikenne, eli oikeanpuoleinen kaista on ohituskaista). Sain poliisilta sakon siitä, että olin kääntyessäni tukkinut takanani kaahanneelta ja risetyksessä ohittamaan lähteneeltä autolta ajolinjan.

Tälle kentälle laskeutumista pelkäsin ja paljon. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen pienkonelento, ja ruohokentällä laidunsi lehmiä.

Wikipedian luotettavuus Naturen testissä

Nature-lehti uutisoi eilen tutkimuksesta, jonka mukaan vapaasti muokattava Wikipedia-nettitietosanakirja alkaa olla luotettavuudessa lähellä maailman ehkä arvostetuinta Encyclopedia Britannicaa. Tämä siitä huolimatta, että ilmaiseen Wikipediaan voi kirjoittaa artikkeleita kuka tahansa netin käyttäjä, kun taas Britannicaa tehdään palkatun asiantuntija-armeijan voimin.

Tutkimuksessa annettiin riippumattomien asiantuntijoiden arvioitaviksi 42 artikkelia kummastakin tietosanakirjasta. Aiheiksi valittiin tiedeaiheita tyyliin Arkhimedeen laki ja Creutzfeldt-Jakobin tauti.

Ja perään vielä toinenkin uutiskommentaari siltä varalta, että esim. blogeja runttaavat toimittajat masentuisivat tutkimuksesta, jonka mukaan mattimeikäläisten netissä tuottama tieto voisi kilpailla luotettavuudessa portinvartijoiden tuottaman tiedon kanssa. Päivän ITviikossa (linkki ei vie juttuun) kerrotaan yrityksiä mustamaalaavista huijariblogeista, jotka laskevat firmojen osakekursseja levittämällä niiden tuotteista väärää tietoa. Itselleni uutta oli esimerkiksi L´Orealin markkinointiosaston tekemä huijausblogi, jossa markkinahemmojen keksimä kaunis nainen kehui yhtiön ryppyvoiteita. Asia päätyi kuulemma nopeasti lehtiin ja L´Oreal joutui pyytämään nolona anteeksi.

Maailmanparannusta kävelysauvoilla ja mp3-soittimilla

Kirjailija-teologi Jaakko Heinimäki arvostelee Metro-lehden kolumnissaan nuoria, jotka kampanjoivat eduskunnan säätämää tekijänoikeuslakia vastaan muun muassa blogeissa. Heinimäki näyttää pitävän tekijänoikeuskampanjoitsijoita itsekkäinä, sillä he puolustavat omia mp3-soittimiaan sen sijaan, että he nousisivat barrikadeille oikeasti Tärkeiden Asioiden ja Suurten Vääryyksien takia. "Millään muulla ei ole mitään väliä, kunhan ette koske korvalappustereoihini", Heinimäki ilkkuu.

En osaa ajatella, että tekijänoikeuskampanjointi ja maailmanlaajuisten vääryyksien vastustaminen sulkisivat toisensa pois. Itselleni tekijänoikeuskampanjoinnissa on oleellista se, että tavalliset ihmiset osoittavat vihdoinkin olevansa kiinnostuneita kansanedustajiensa tekemisistä. Vielä tärkeämpää on se, että tekijänoikeuskampanjoitsijat ovat tehneet blogeista kanavan, joiden kautta eduskuntaan voivat vaikuttaa myös ne, jotka eivät toimi esimerkiksi kansalaisjärjestöissä.

Tuore Vahtikoira.net -sivusto on loistava esimerkki uudenlaisesta kansalaisvaikuttamisesta. Tekijöidensä mukaan sivusto sai alkunsa siitä, miten tekijänoikeuslaki runnottiin läpi ja miten asiaa käsiteltiin valtamediassa. Turhautuneet bloggaajat panivat pystyyn sivuston, joka vahtii eduskunnan päätöksentekoa bloggaajien tärkeänä pitämien teemojen osalta. Tekijät haluavat tarjota äänestäjille mahdollisuuden valita kansanedustajansa konkreettisten tekojen pohjalta - esimerkiksi vaalikoneissahan ehdokkaat valikoituvat pelkkien puheiden perusteella.

Vaikka blogeissa ei juuri kampanjoida nälän poistamiseksi maailmasta, ihmiset ovat kiinnostuneita myös maailmanparannusteemoista. Ainoa ongelma on se, että näiden teemojen parissa työskentelevät järjestöt ja aktivistit eivät ole vielä huomanneet, minkälaisia vaikuttamismahdollisuuksia blogit ja netti voivat tarjota vallanpitäjien vahtikoirille.

Aloitetaanpa aukon paikkaaminen vahtimalla muuatta globaaliasiaa tässä. Maailman kauppajärjestö WTO kokoontuu ensi viikolla Hong Kongiin jatkamaan niin sanottua Dohan kehityskierrosta, jonka tavoitteena on pitää huolta siitä, että maailmankauppa edistää köyhyyden poistamista maailmassa. Ulkomaankauppa- ja kehitysyhteistyöministerimme Mari Kiviniemi tukee Hong Kongissa kehitysmaita osallistumalla sauvakävelyä mainostavaan tapahtumaan. Murtuvatko maailmankaupan köyhyyttä ylläpitävät rakenteet siis sillä, että WTO:n jäsenet tutustuvat suomalaisen firman tekemiin kävelysauvoihin?

Kapitalismi voittaa

Maailman toimimattomin esine -kisan finaaliin on päässyt kaksi tasavahvaa tuotetta. Toinen on mitvitiltä löytämäni neuvostoliittolainen perseenpäristin, joka ei mene perseeseen eikä pärise. Toinen on minun imurini.

Vedonlyöntitoimistot antavat pienimmän kertoimen Severin-merkkiselle imurille, joka ostettiin perheeseemme toukokuussa. Vehkeessä on kyllä muuten kaikki imurilta vaadittavat ominaisuudet, mutta valitettavasti se ei ime. Esimerkiksi talvikenkien mukana eteiseen tulevan hiekoitushiekan imuroiminen käy näin näppärästi: otetaan suutin irti ja laitetaan imurin putki erikseen jokaisen kivenmurun päälle, jolloin kivet imeytyvät juuri ja juuri putkeen. Imuteho ei kuitenkaan riitä nostamaan kiviä putkesta pölypussiin saakka, joten tässä vaiheessa on otettava painovoima avuksi: kun kivensiru on putkessa, putki nostetaan kohti kattoa, jolloin kivensiru valuu alas pölypussiin. Toinen pieni heikkous on se, että mikä tahansa pölyä kiinteämpi ja klemmaria suurempi esine tukkii putken, jolloin imu loppuu kokonaan.

Siivouspäivän kunniaksi vertailen hieman yhteiskuntajärjestelmiä, jotka ovat tuottaneet nämä erinomaiset vempaimet:

Perseenpäristimen toimimattomuushan johtuu siitä, että sosialistisessa perseenpäristintehtaassa työntekijöiden liksa juoksi ihan siitä riippumatta, kuinka laadukkaita päristimiä he valmistivat tai kuinka hyvin ne kävivät kaupaksi. Päristimiä ei valmistettu siksi, että niillä olisi ollut kysyntää, vaan siksi että niiden valmistaminen oli kirjattu viisivuotissuunnitelmaan.

Imurini on vakuuttanut minut siitä, että ikuista talouskasvua tavoitteleva kapitalismi on vihdoinkin ottanut sosialismin kiinni kyvyssä tuottaa kelvottomia tavaroita. Kapitalistiset imurit kannattaa tehdä mahdollisimman halvalla, sillä pienemmät tuotantokustannukset takaavat valmistajalle suuremmat voitot. Halvalla tehdyt imurit menevät myös nopeammin rikki, ja rikkimenneen imurin tilalle täytyy ostaa uusi. Muovia vaan metallin tilalle joka värkkiin, niin johan kiihtyy talouskasvu. Mainonnalla varmistetaan se, että huonoille tuotteille riittää kysyntää.

Nyt on näköjään tultu siihen pisteeseen, että kaupassa voidaan myydä semmoisiakin imureita, jotka eivät toimi edes uutena. Kauan eläköön kapitalismi!

Kautta likaisten varpaitteni!

Kolme kertaa ikuisuudessa pohditaan perheen musiikkimakuja. Asia on ajankohtainen meilläkin, sillä kuopus on ollut muutaman päivän kuumeessa, ja pitkiä päiviä on tapettu lastenlevyjä kuuntelemalla. Levyt ovat olleet pitkään hautautuneena laatikkoon - viimeksi niitä on kuunneltu Sambiassa pitkillä automatkoilla, (jos sattui niin hyvä tuuri, että autossa oli cd-soitin). Erityiseti Malawin-matkoilla levyt soivat, sillä 12 tunnin ajon aikana ehtii kuunnella monta lastenlevyä. Siitä perussäännöstä huolimatta, että jokaisen kahden aikuistenlevyn jälkeen kuunnellaan yksi lastenlevy.

Pitkien automatkojen jäätyä historiaan sääntökään ei enää ole voimassa. Niinpä kuopus on luukuttanut omia levyjään useita peräkkäin, ja minulla on ollut aikaa pohtia omia mieltymyksiäni. Suurin suosikkini on M. A. Nummisen Suosituimmat lastenlaulut, niissä on hauskat sanat ja asialliset aiheet. Myös tohtori Orff ja herra Dalcroze on huippu. Meillä on kaksi heidän levyään: Hymykuoppaisella tiellä ja Umpikuja 5. Kunnianhimoisesti tehtyä musiikkia lasten asioista, isoista ja pienistä. Röllistäkin pidän, vaikka tuplalevyllä 40 kaikkien aikojen Rölli-laulua onkin muutama aivan käsittämätön kipale (mm. Kiukuttelulaulu). Ansa ja Oiva Veturiorkestereineen on ok, samoin Karvakuonojen Luusoppa. Fröbelin palikat tökkii jo jonkin verran, 40 iloista joululaulua vähän enemmän (muutaman viikon kuluttua varmaan vielä enemmän). Jos ikuisuuksissa toivotaan Smurffilevyn särkyvän, niin meiltä saattaa kadota Hits by the kids -niminen kammotus. Arja Korisevan taannoinen hitti Enkelin silmin saa minut kiipeilemään seinille.

Toisaalta muistan kyllä, miten itsekin lapsena pidin kovasti Tarja Ylitalon Mua kuule äidistä.

Herra Banaani tsekkaa mailit

Kaikkea sitä joutuu palkkansa eteen tekemään. Töissä oli tänään perhepäivä, ja minun tehtäväni oli viihdyttää työntekijöiden lapsia banaanina.

Hopotuttaa

Toisten ihmisten suositukset vaikuttavat ainakin omiin kulutuspäätöksiini paljon enemmän kuin mainonta. Siksi on pelottavaa, että eräs mainostoimisto on keksinyt tehdä tavallisten ihmisten puskaradiosta tuotteen, jonka kuka tahansa käytettyjen autojen kauppias voi ostaa omaan käyttöönsä. En ymmärrä, miten moinen on mahdollista:
- Tuotetta X myyvä kauppias maksaa mainostoimistolle maltaita siitä, että tavalliset Matti ja Maija Meikäläiset kertovat ihmisille tuotteen X ominaisuuksista.
- Mainostoimisto pestaa sadat matit ja maijat markkinoimaan tuotetta X työpaikalla, sukulaisissa, netin keskustelupalstoilla jne, mutta matit ja maijat eivät saa tästä senttiäkään liksaa.
- Lopputulos (mainostoimiston mukaan): palkatta työskentelevät tavalliset ihmiset kehuvat läheisilleen tuotetta X niin paljon, että sen myynti kääntyy nousuun.

Mainostoimisto itse ei tietenkään väitä, että se tekisi rahaa huijaamalla tavalliset ihmiset markkinoimaan mitä tahansa paskatuotetta ilmaiseksi. Kysymys ei nimittäin ole ilmaisesta markkinoinnista, vaan trendistä, jota kutsutaan hopottamiseksi. Ja hopotuksesta on kuulkaa hyötyä ennen kaikkea hopottajalle itselleen: hopottajat ovat mainostoimiston mukaan edelläkävijöitä, jotka ovat "kiinnostuneita markkinoiden parhaista tuotteista ja palveluista, joita he pääsevät testaamaan useimmiten ensimmäisten joukossa. Hopottajat ovat ylpeitä ollessaan osa uniikkia menestysverkostoa."

Eikä siinä vielä kaikki! Jos menestyt hopottamisessa poikkeuksellisen hyvin, saatat saada hopottamisesta oikein alennuskuponkeja tai vastaavia.

Kannattaa käydä tekemässä mainostoimiston ylläpitämän nettisivun "Sinustako hopottaja" -testi. Jos saat täydet pisteet (vaikea olla saamatta), sinulle kerrotaan, että "hopottaminen saattaa olla juuri se juttu, joka täydentää sinut ihmisenä". Olenkin aina ajatellut, mikä minusta puuttuu, mutta sehän se tietysti on: jokapäiväistä kanssakäymistäni ystävien ja sukulaisten kanssa ei ole valjastettu kaupallisiin tarkoituksiin.