Pelkonsa kullakin
En ole vielä tottunut siihen, että minkä tahansa mittapuun mukaan überturvallinen Suomi näyttäytyy tiedotusvälineissä niin pelottavana paikkana. Tänään lehdet uutisoivat kansan pelkäävän häiriköitä Helsingin joukkoliikennevälineissä, ja eilen Hesari kyseli kaduntallaajilta, mitä he pelkäävät liikenteessä. Vertailun vuoksi listaan tähän pari asiaa, jotka koin Sambian liikenteessä ja liikennevälineissä jossain määrin pelottavina.
Itse ajaessani pelkäsin muun muassa kaikkia muita autoja. Erityisesti niitä, jotka ajoivat pilkkopimeässä ilman valoja. Uskomattomin eteeni osunut tapaus oli kaikki ajovalonsa rikkonut poliisiauto, jossa istuva kekseliäs poliisi valaisi tietä tavallisella taskulampulla pelkääjän paikalta.
Myös liikennevaloja pelkäsin toisinaan hieman, sillä Sambiassa niistä ei juuri piitata. Lisäksi oli usein mahdotonta tietää, onko valo vihreä vai punainen, sillä oma tolppa saattoi olla pimeänä, vaikka toisesta suunnasta lähestyvien valot toimivat täysin normaalisti. Jossain vaiheessa liikennevaloista katosivat ne vihreät, keltaiset ja punaiset muovit siitä lamppujen edestä, sillä näppärä huijarit keksivät hioa niistä "puolijalokiviä" turisteille. Sen jälkeen tolpissa paloivat pitkän aikaa vain valkoisena loistavat hehkulamput, ja erityisesti pimeällä oli mahdoton sanoa, minkä valon olisi pitänyt palaa.
Jos valoihin pysähtyi itse yöllä, niin puskasta saattoi tulla aseistettuja rosvoja, jotka ryöstivät auton ja ottivat kuskin panttivangiksi. Tämmöinen oli harvinaista, mutta taatusti todennäköisempää kuin tulla kirvesmurhatuksi tai puukotetuksi Helsingin metrossa.
Stop-merkeillä ja muilla kylteillä varustetut risteykset tuntuivat turvallisemmilta. Kyltit ammuttiin joillain seuduilla reikiä täyteen, sillä muuten ne varastettiin kattiloiden raaka-aineeksi. (Köyhässä maassa hyödynnetään kaikki mikä lähtee irti, esimerkiksi siltojen kaiteista tehdään auroja ja muita maatyökaluja.)
Jos en ajanut itse, niin käytin taksia. Silloin oli tärkeää vaihtaa muutama sana kuskin kanssa ennen kyytiin astumista, ihan vain sen tarkistamiseksi, että oliko taksikuski tarpeettoman kännissä tai pajauttanut. Bussien (täyteen ahdettuja pakettiautoja) käyttäminen oli hankalaa, sillä aikatauluja ei ollut ja reittienkin kanssa oli vähän niin ja näin. Siksi käytin niitä äärimmäisen harvoin, enkä joutunut pelkäämään paikallisia joukkoliikennehäiriköitä. Pikkubusseilla paljon matkustellut suomalaistuttuni kertoi, että häntä häiriköi usein aggressiiviseksi heittäytynyt kana (herrasmiehenä tarkoitan tässä tietysti lintua, en ihmistä).
Missä päin maailmaa tahansa voi sattua tarpeeksi huonolla tuurilla mitä tahansa. Sambiassa näki joskus aika ikäviä asioita, mutta tervettä järkeä käyttäville sattui aniharvoin mitään vakavaa. Siksi yritin tehdä tietoisen päätöksen yrittää olla pelkäämättä mitään, sillä elämisestä ei tule mitään, jos alkaa pelätä omaa elinympäristöään. Samaa periaatetta yritän noudattaa myös Suomessa, ja kyllä se on täällä paljon helpompaa - sanovat lehdet mitä tahansa.
Ainoa kolarini Sambiassa: takanani ajanut auto (kuvassa) törmäsi takaa kylkeeni, kun olin kääntymässä kuvan risteyksessä pois päätieltä oikealle (Sambiassa on vasemmanpuoleinen liikenne, eli oikeanpuoleinen kaista on ohituskaista). Sain poliisilta sakon siitä, että olin kääntyessäni tukkinut takanani kaahanneelta ja risetyksessä ohittamaan lähteneeltä autolta ajolinjan.
Tälle kentälle laskeutumista pelkäsin ja paljon. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen pienkonelento, ja ruohokentällä laidunsi lehmiä.
Itse ajaessani pelkäsin muun muassa kaikkia muita autoja. Erityisesti niitä, jotka ajoivat pilkkopimeässä ilman valoja. Uskomattomin eteeni osunut tapaus oli kaikki ajovalonsa rikkonut poliisiauto, jossa istuva kekseliäs poliisi valaisi tietä tavallisella taskulampulla pelkääjän paikalta.
Myös liikennevaloja pelkäsin toisinaan hieman, sillä Sambiassa niistä ei juuri piitata. Lisäksi oli usein mahdotonta tietää, onko valo vihreä vai punainen, sillä oma tolppa saattoi olla pimeänä, vaikka toisesta suunnasta lähestyvien valot toimivat täysin normaalisti. Jossain vaiheessa liikennevaloista katosivat ne vihreät, keltaiset ja punaiset muovit siitä lamppujen edestä, sillä näppärä huijarit keksivät hioa niistä "puolijalokiviä" turisteille. Sen jälkeen tolpissa paloivat pitkän aikaa vain valkoisena loistavat hehkulamput, ja erityisesti pimeällä oli mahdoton sanoa, minkä valon olisi pitänyt palaa.
Jos valoihin pysähtyi itse yöllä, niin puskasta saattoi tulla aseistettuja rosvoja, jotka ryöstivät auton ja ottivat kuskin panttivangiksi. Tämmöinen oli harvinaista, mutta taatusti todennäköisempää kuin tulla kirvesmurhatuksi tai puukotetuksi Helsingin metrossa.
Stop-merkeillä ja muilla kylteillä varustetut risteykset tuntuivat turvallisemmilta. Kyltit ammuttiin joillain seuduilla reikiä täyteen, sillä muuten ne varastettiin kattiloiden raaka-aineeksi. (Köyhässä maassa hyödynnetään kaikki mikä lähtee irti, esimerkiksi siltojen kaiteista tehdään auroja ja muita maatyökaluja.)
Jos en ajanut itse, niin käytin taksia. Silloin oli tärkeää vaihtaa muutama sana kuskin kanssa ennen kyytiin astumista, ihan vain sen tarkistamiseksi, että oliko taksikuski tarpeettoman kännissä tai pajauttanut. Bussien (täyteen ahdettuja pakettiautoja) käyttäminen oli hankalaa, sillä aikatauluja ei ollut ja reittienkin kanssa oli vähän niin ja näin. Siksi käytin niitä äärimmäisen harvoin, enkä joutunut pelkäämään paikallisia joukkoliikennehäiriköitä. Pikkubusseilla paljon matkustellut suomalaistuttuni kertoi, että häntä häiriköi usein aggressiiviseksi heittäytynyt kana (herrasmiehenä tarkoitan tässä tietysti lintua, en ihmistä).
Missä päin maailmaa tahansa voi sattua tarpeeksi huonolla tuurilla mitä tahansa. Sambiassa näki joskus aika ikäviä asioita, mutta tervettä järkeä käyttäville sattui aniharvoin mitään vakavaa. Siksi yritin tehdä tietoisen päätöksen yrittää olla pelkäämättä mitään, sillä elämisestä ei tule mitään, jos alkaa pelätä omaa elinympäristöään. Samaa periaatetta yritän noudattaa myös Suomessa, ja kyllä se on täällä paljon helpompaa - sanovat lehdet mitä tahansa.
Ainoa kolarini Sambiassa: takanani ajanut auto (kuvassa) törmäsi takaa kylkeeni, kun olin kääntymässä kuvan risteyksessä pois päätieltä oikealle (Sambiassa on vasemmanpuoleinen liikenne, eli oikeanpuoleinen kaista on ohituskaista). Sain poliisilta sakon siitä, että olin kääntyessäni tukkinut takanani kaahanneelta ja risetyksessä ohittamaan lähteneeltä autolta ajolinjan.
Tälle kentälle laskeutumista pelkäsin ja paljon. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen pienkonelento, ja ruohokentällä laidunsi lehmiä.
posted by Janne at 7:52 ip.
6 Comments:
Joskus ei voi kuin kerta kaikkiaan kadehtia tätä teidän perspektiiviänne. Näin on.
Pietarin metro ei ole koskaan minua pelottanut, mutta autoliikenne on ollut vaarallista aina. Mistään liikennekulttuurista ei voi edes puhua. Turvavöitä ei käytetä, liikennesääntöjä ei noudateta ja autolla mennään siitä mistä mahdutaan ja mennään vaikka ei mahduttaisikaan.
Myös Virossa liikenne on varsin pelottavaa.
Helsingin liikenteessä en ole koskaan pelännyt mitään. En edes metrossa.
Eikös se ole vanha neuvostoliittolainen ja nykyvenäläinen malli saada kansalaiset tarpeeksi säikyiksi, niin voidaan sen varjolla sitten ylisuojella heitä niin ulko- kuin kotimaisilta vaaroilta?
Mikään ei ole riittävän turvallista, jos sille linjalle lähdetään ja vetoamalla vaikka lapsiin ("lapset pelkäävät metrossa") voitaisiin varmasti saada suurin osa kansalaisista toivomaan kaikkea kummaa. Ja kiltti valtiovalta sitten toteuttaa.
Tällaisen hypermielikuvituksen omaavana on ollut pakko hieman oppia rajoittamaan pelkojaan. Onneksi.
Niinpä - poliisin resurssit pitää triplata, tai Venäjän mafia valloittaa koko Suomen.
Kaurismäki tiuskaisi taannoin jossain haastattelussa, että kohta meillä on kypäräpakko saunassa.
Kyllä minä pelkään Suomen liikenteessä enemmän kuin Sambiassa. Autoja on hirveästi ja kukaan ei anna tilaa.
-esa
Onhan toi noinkin, mutta autojen määrään tottuu nopeasti, kun niiden ajaminen on kuitenkin ennustettavaa. Suomen liikenteessä kuolee vissiin noin 400 ihmistä vuodessa, ja vähän veikkaan että Sambiassa lukemat on ihan toista luokkaa...
Lähetä kommentti
<< Home