Keski-ikäisistä äijistä, jotka kasvattavat omistakin lapsistaan mulkkuja
Joukkueemme osalta Helsinki Cup loppui eilen. Koska olemme pieniä, emme pelaa tuloksista, eivätkä parhaimmin pärjäävät pääse jatkoon, vaan kaikki pelaavat samat kuusi ottelua menestyksestä riippumatta.
Parhaimmillaan junnu-urheilu on ihanaa. On upeaa nähdä lasten innostuvan, onnistuvan, kannustavan kavereitaan ja ylittävän itsensä. Hienoa on myös huomata, miten karvaskaan tappio ei horjuta joukkuetoverien lojaaliutta. Heikkoja ja epäonnistujia ei haukuta, eivätkä tytötkään ole yök, jos ne pelaavat omassa jengissä.
Touhu on kivaa, sillä suurin osa joukkueista noudattaa Palloliiton Kaikki pelaa -linjaa: kaikille annetaan tasaisesti peliaikaa, pelaajia ja vanhempia ohjeistetaan käyttäytymään kunnolla ja lapsille annetaan pelin aikana pelirauha. Pienikin vähemmistö voi kuitenkin tehdä junnu-urheilusta pahimmillaan täyttä paskaa.
Eräänkin Veikkausliigaan nousseen helsinkiläisseuran toimihenkilö antoi hiljattain 7-8-vuotiaille pelaajilleen esimerkkiä huutamalla ja öykkäröimällä pelin hädin tuskin teini-ikäiselle (!) tuomarille tavalla, josta seuraisi aikuisten peleissä vähintäänkin ulosajo. Koska tuomarikin oli vasta lapsi, hän alistui sikailevan valmentajan vaatimuksiin ja muutti jo antamansa (pelin kannalta merkityksettömän) tuomion. En voinut olla kysymättä äijältä, että hävettääkö. Ei kuulemma hävettänyt. Yhtään. ”Mä oon kuule itte ollu tuomarina ja mullekin on huudettu – mä tiedän miten tää homma toimii."
Sekään ei ole mukavaa katsottavaa, kun liian kunnianhimoiset valmentajat ohjaavat ihan tavallisia keskivertoaloittelijoita, jotka ovat juuri oppineet, kumpaan maaliin pitäisi ampua. Lapsia piiskataan voittoon monimutkaisilla taktisilla neuvoilla, ja kun he eivät ymmärrä niitä, valmentajia ripotellaan ympäri kenttää ohjaamaan hyökkääjien karvausta, määräämään vasemman pakin sijoittumista puolen metrin tarkkuudella ja ärjymään veskarin selän takana vastaantulo- ja sijoittumisohjeita. Mitä aggressiivisemmin valmentajat huutavat lapsille, sitä aggressiivisemmin lapset huutavat toisilleen.
Pahimmat valmentajat antavat piupaut Kaikki pelaa -säännöille ja jättävät surkeimmat pelaajansa penkille. Junnufutisurani ikävimmät hetket ovat olleetkin niitä, kun pieni lapsi itkee pelin jälkeen olevansa niin huono, ettei pääse edes kentälle.
***
Joukkueessamme kerrotaan vitsiä, jossa tiedustellaan valmentajan ja kännykän eroavaisuuksia. Vastaus on se, että kännykän saa äänettömälle, mutta valmentajaa ei. Vitsiin kuuluu vielä se lisäys, että tämä ei tosin koske meidän valmentajaamme. Ääliövalmentajat ovatkin jalkapallossa onneksi enemmän poikkeus kuin sääntö.
Parhaimmillaan junnu-urheilu on ihanaa. On upeaa nähdä lasten innostuvan, onnistuvan, kannustavan kavereitaan ja ylittävän itsensä. Hienoa on myös huomata, miten karvaskaan tappio ei horjuta joukkuetoverien lojaaliutta. Heikkoja ja epäonnistujia ei haukuta, eivätkä tytötkään ole yök, jos ne pelaavat omassa jengissä.
Touhu on kivaa, sillä suurin osa joukkueista noudattaa Palloliiton Kaikki pelaa -linjaa: kaikille annetaan tasaisesti peliaikaa, pelaajia ja vanhempia ohjeistetaan käyttäytymään kunnolla ja lapsille annetaan pelin aikana pelirauha. Pienikin vähemmistö voi kuitenkin tehdä junnu-urheilusta pahimmillaan täyttä paskaa.
Eräänkin Veikkausliigaan nousseen helsinkiläisseuran toimihenkilö antoi hiljattain 7-8-vuotiaille pelaajilleen esimerkkiä huutamalla ja öykkäröimällä pelin hädin tuskin teini-ikäiselle (!) tuomarille tavalla, josta seuraisi aikuisten peleissä vähintäänkin ulosajo. Koska tuomarikin oli vasta lapsi, hän alistui sikailevan valmentajan vaatimuksiin ja muutti jo antamansa (pelin kannalta merkityksettömän) tuomion. En voinut olla kysymättä äijältä, että hävettääkö. Ei kuulemma hävettänyt. Yhtään. ”Mä oon kuule itte ollu tuomarina ja mullekin on huudettu – mä tiedän miten tää homma toimii."
Sekään ei ole mukavaa katsottavaa, kun liian kunnianhimoiset valmentajat ohjaavat ihan tavallisia keskivertoaloittelijoita, jotka ovat juuri oppineet, kumpaan maaliin pitäisi ampua. Lapsia piiskataan voittoon monimutkaisilla taktisilla neuvoilla, ja kun he eivät ymmärrä niitä, valmentajia ripotellaan ympäri kenttää ohjaamaan hyökkääjien karvausta, määräämään vasemman pakin sijoittumista puolen metrin tarkkuudella ja ärjymään veskarin selän takana vastaantulo- ja sijoittumisohjeita. Mitä aggressiivisemmin valmentajat huutavat lapsille, sitä aggressiivisemmin lapset huutavat toisilleen.
Pahimmat valmentajat antavat piupaut Kaikki pelaa -säännöille ja jättävät surkeimmat pelaajansa penkille. Junnufutisurani ikävimmät hetket ovat olleetkin niitä, kun pieni lapsi itkee pelin jälkeen olevansa niin huono, ettei pääse edes kentälle.
***
Joukkueessamme kerrotaan vitsiä, jossa tiedustellaan valmentajan ja kännykän eroavaisuuksia. Vastaus on se, että kännykän saa äänettömälle, mutta valmentajaa ei. Vitsiin kuuluu vielä se lisäys, että tämä ei tosin koske meidän valmentajaamme. Ääliövalmentajat ovatkin jalkapallossa onneksi enemmän poikkeus kuin sääntö.
posted by sanna at 10:15 ip.
2 Comments:
Minun lapseni harrastaa kilpauintia, siis ihan tosissaan. Vastaavaa ilmiötä en ole koskaan huomannut uimakisoissa, vaikka tuskin se sielläkään ihan täysin tuntematonta on.
Ehkä uinti on lajina niin toisenlainen, että se ei anna mahdollisuuksia idiooteille käyttäytyä huonosti...
Uinnissa on se(kin) hyvä puoli, että tytöt ja pojat treenaavat ja kilpailevat yhdessä.
Luulen, ettei yksilölajeissa pääse syntymään niin helposti sellaista lasten rankkaamista kuin joukkuelajeissa.
Minäkin olin pienenä kilpauimari, ja mulla on vain hyviä muistoja kilpailuista. Niissä kyllä huudettiin tosi lujaa, mutta kaikki oli silkkaa kannustusta. Oli pakko huutaa lujaa, että veden alle kuuluisi edes jotakin.
Lähetä kommentti
<< Home