Kalenterin katselua

Palasimme juuri safarilta Kafuen luonnonpuistosta. Nyt on viimeiset leijonankarjahdukset kuultu ja majan edessä yöllä kiiluvat leopardin silmät nähty. En edes pidä eläimistä ja safareilla pelkään villieläimiä kuollakseni, mutta olo on silti haikea. Turvallisessa majassa on ihanaa nukkua, välillä havahtua antiloopin hälytyshuutoon ja ajatella, että on kissoja lähistöllä, kääntää kylkeä ja nukahtaa taas.


Kafuen luonnonpuiston teillä eivät autot juuri ajele.

Vaikka matka oli mukava, oli kotiin Lusakaan kiva palata. Nauttia siitä, että vielä toistaiseksi tämä talo on koti.

Selaan kalenteria, lasken päiviä ja merkitsen sinne milloin viimeistään on lelut lajiteltava, tavarat laitettava rahtiin, läksiäiset järjestettävä. Perheemme asuu tässä maassa enää 24 kokonaista päivää tämän päivän ja lähtöpäivän lisäksi. Muutto takaisin pelottaa ja innostaa, mutta ennen kaikkea itkettää. Lähtö/paluuitkut alkoivat viime viikolla, kun esikoisen koulu loppui, ja tämä joutui hyvästelemään luokkatoverinsa. Sillä hetkellä minä surin enemmän kuin T, mutta tiedän ikävän ja lähdön lopullisuuden iskevän vielä häneenkin. Ja ensi viikolla viimeistään on tiedossa lisää kyyneleitä, sillä silloin on kuopuksen viimeinen koulupäivä. Lasten ikävää on vaikea kestää, kun sen on omilla aikuisen valinnoillaan aiheuttanut.

Pojat olivat tänne muuttaessamme 4,5 ja 3 vuotiaita, nyt 7 ja 5,5. He muistavat Suomesta jotakin: asunnon, jossa asuimme ja johon palaamme, isovanhemmat, serkut ja sedät ja tädit, mamman ja ukin kesäasunnon sekä muutamat jo muualle muuttaneet kaverit. Täältä jäänee enemmän muistoja, ainakin tänne jää enemmän kavereita.

Tästä tämä blogi kertoo, paluusta. Siitä, miten perheemme lähtee Sambiasta ja asettuu takaisin Suomeen kahden ja puolen Afrikan-vuoden jälkeen. Poissaoloaika ei ole mahdottoman pitkä, mutta sinä aikana molemmat osapuolet ovat muuttuneet – niin me kuin Suomikin. Sanotaan, että vanhaan maahan sopeutumiseen menee kaksi kertaa ulkomailla vietetty aika. Kaavan mukaan me olisimme Suomen kanssa sinut noin viiden vuoden päästä, vappuna 2010. Hui.