Ystäviä, hissejä ja liukuovia

Pelätty ja odotettu paluu Suomeen tuntui hämmästyttävän hyvältä. Lentokentällä oli vastassa iloinen yllätys, kymmenkunta tärkeää ihmistä tervetuloa kotiin -kyltteineen. Saavuimme Suomeen viiden tunnin yöunien ja yli vuorokauden reissaamisen jäljiltä rättiväsyneinä, mutta siitä huolimatta ensimmäiset hetket Helsinki-Vantaalla loivat ainakin parin ensimmäisen päivän ajaksi loistofiilikset: Suomessa on ystäviä jotka eivät ole unohtaneet meitä, kyllä täälläkin voi elää. Sittemmin tunne on vain vahvistunut iloisisten jälleennäkemisten, puheluiden ja tervetuloa takaisin -tekstiviestien täyttäessä päivät.

Kaikkein tärkeintä lämmin vastaanotto on ollut luultavasti pojille. Kentällä oli vastassa kaivattuja serkkuja ja kavereita, melkein kaikki niistä harvoista ikätovereista, jotka pojat vielä muistavat Suomesta. Leikki jatkui heti kentällä suurin piirtein siitä mihin se viimeksi nähdessä loppui, aivan kuin välissä ei olisi pitkää (A:n osalta puolen elämän mittaista) taukoa.

Mutta kyllä pojilla on silti aikamoinen sopeutuminen edessään, varsinkin A:lla, joka ei muista Suomesta mitään muuta kuin ne muutamat kaverit. Kun vaihdoimme lentokonetta Amsterdamissa, A ei ollut uskoa silmiään nähdessään lentokentällä rullaportaita, itsestään avautuvia ovia, valomainoksia ja muita länsimaisia “ihmeitä”. Elämys taisi olla samaa luokkaa kuin muutamaa päivää aiemmin koralliriutalla snorklatessa.

Tässä kokoelma A:n Suomea koskevia kysymyksiä ja lausahduksia ennen paluuta ja paluun jälkeen:

“Onko meillä Suomessa vedettävä vessa vai reikä lattiassa?”

“Isi, sitten kun me tullaan Suomeen, niin mä haluan tuommoiset” (osoittaa Aku Ankka -lehdestä Pelle Pelottoman suksia)
“Tiedätkö mitä ne ovat?”
“En.”

“Onko tuolla haikaloja?” (lentokoneessa Itämeren yllä)

“Oi, tuntuu hassulta! Tömähtääkö tämä sitten, kun tämä tulee perille?” (hississä)

“Hei, tulkaa kaikki kattomaan miten hassut sukat!” (osoittaa isoäitinsä sukkahousuja)