8000 kilometriä pohjoiseen

On totta, että elämän suuret siirtymät on hyvä tehdä hitaasti. Silloin ajatukset pyörivät vain välittömässä lähitulevaisuuden matkassa eikä koko maailma muutu tai häviä vuorokaudessa, vaan alitajunnalla on aikaa työstää muutosta rauhassa.

Mutta nyt on matka tehty. Ensimmäisen viikon olimme Morogorossa (Tansania), jossa Jannella oli kokous. Minä ja pojat hengasimme hotellin altaalla, iltapäivisin pojat katsoivat luokattomia piirrettyjä satelliittikanavalta ja minä nukuin päiväunia. Viimeinen viikko Lusakassa oli ilmeisesti rankempi kuin ymmärsinkään. Ja iltaisin kävimme Jannen kollegoiden kanssa syömässä. Pojat saivat kovasti kehuja kauniista ravintolakäyttäytymisestään ja erinomaisesta automatkustamisesta, mikä tietysti lämmitti minun äidin sydäntäni, vaikken voinut olla ajattelematta Eeva Kilven lausahdusta, jonka luin aikoja sitten jostakin naistenlehdestä. Hänen mukaansa lasten ja aikuisten suhde on jatkuva valtataistelu, jossa vallitsee joko lasten anarkia tai vanhempien tyrannia ja että perheet, joissa vanhemmat tyrannisoivat, näyttävät ulos päin parhailta. Auts.

Toinen viikko Sansibarin pohjoisrannalla oli täydellinen rantaloma. Pojat pelmusivat vedessä ja minä makasin rannalla. Hiekka oli valkoista ja meri turkoosi ja aurinko paistoi joka päivä, vaikka sadekausi olikin. Viikon kohokohta oli snorklaus poikain kanssa läheisellä koralliriutalla. Ensimmäisenä veteen hypänneen A:n hämmästynyt ”VAU” kertoi kaiken: sukellus Finding Nemo -leffaan oli viisivuotiaalle melkoinen seikkailu.

Loppuviikosta ajatukset alkoivat hiljalleen siirtyä Suomeen, ja nyt tuntuukin hyvältä olla täällä.


Rantaleikkejä Sansibarilla.