Aurinkoa

Suomeen-paluumme aikatauluttaminen oli tarkkaa puuhaa, sillä kukaan meistä ei halunnut palella, mutta toisaalta minä halusin nähdä kevään puhkeamisen kokonaisuudessaan. Ajoitus oli täydellinen: saapuessamme puut olivat vielä lehdettömiä, mutta heti ensimmäisinä päivinä hiirenkorvat työntyivät esiin ja toivat maisemaan häivähdyksen vihreää. Pieni odotus vielä, ja vihreys rävähtää päälle kaikessa kirkkaudessaan.

Tähän aikaan vuodesta ihmiset ovat hyväntuulisia, puheliaita ja ystävällisiä. Toista oli lyhyellä Suomen-vierailullani maaliskuussa. Aamuisin tuntui työmatkoilla siltä, kuin minut olisi kytketty Matrixiin: kaikki näytti siltä kuin pitääkin, mutta jokin oli silti vialla. Väistelin ruuhkassa töihin matkaavia hymyttömiä ihmisiä parhaani mukaan ja mietin, ovatko nämä robotin oloiset olennot todellisia.

Nyt on tainnut aurinko sulattaa Matrixin, sillä maailma sekä näyttää että tuntuu oikealta. (Aurinko on muuten tainnut aiheuttaa toistaiseksi suurimman yllätyksen Suomessa: Afrikassa asuessani en osannut ajatella, miten hienolta hädin tuskin 15 asteeseen yltävä lempeä kevätaurinko voi tuntua. Sambiassa siltä piti suojautua, mutta näillä leveysasteilla ei tarvitse varjoja etsiä.) Ihan joka paikasta Matrix ei ole kuitenkaan vielä hävinnyt, metrot tuntuvat aamuisin edelleen jossain määrin epätodellisilta. Pari kertaa olen leikitellyt ajatuksella, että nousisin penkin päälle seisomaan ja huutaisin ihmisille, että onhan se ikävää että te joudutte istumaan naamakkain, mutta onko joka ikisen mutrusuun aivan pakko piilottaa naamansa ilmaislehden taakse? Tekisi nyt joku jotain muutakin - näyttää päättömältä, kun sata pieneen tilaan ahdettua ihmistä lukee samaa lehteä samassa asennossa.