Ilo ilman viinaa on teeskentelyä

Useinkaan en elämässäni ole kieltäytynyt tarjotusta alkoholista. Pikemminkin olen ollut se, joka vielä illan päätteeksi ehdottaa viimeisen viinipullon avaamista, gin tonicin sekoittamista tai ainakin keskioluen korkkaamista.

Taannoin pidin hyvinkin suurena kohteliaisuutena erään ystäväni lausahdusta: "Sannan kanssa on mukava dokata kaljaa, kun sitä ei ikinä ala väsyttämään". Eikä oikeasti väsyttänyt, ikinä. Ehdottomiin ylpeilynaiheisiini kuului se, että tanssittuani aamuun ja nukuttuani pari tuntia, järjestin A:n synttärit: siivosin talon, pesin muutaman koneellisen pyykkiä ja pari altaallista astioita, laitoin kakaroille ruokaa ja paistoin 1,5 litran taikinan lettuja lettukakuksi. (Tosin sitten ilmoitin saapuneille vieraille, että heidän on kahden tunnin päästä häivyttävä.)

Muutama kuukausi sitten päätin lopettaa alkoholin käytön, ja sen myötä kaikki muuttui. Ilman viinan virkistävää voimaa väsähdän puoliltaöin, oli juhlat miten hauskat tahansa. Myös tanssiminen ilman alkoholin letkeyttävää vaikutusta on sietämätöntä. Periaattessa olen yhä sitä mieltä, ettei otsikkona oleva perisuomalainen sanonta pidä paikkaansa (ei voi pitää!), mutta tällaiseen minäkuvanmuutokseen en ollut osannut varautua.

Ei tässä ehkä auta muu kuin tehdä hetki surutyötä ja ryhtyä sitten luomaan uutta identiteettiä: enää en ole se, joka riekkuu ja rällää, vaan se, joka hoitaa lapset ja mahdolliset aamulliset autolla ajot.

Nyyh.