Tunnustan moukkuuteni

Kuvassa on Mäntän kuvataideviikoilla esillä oleva Jukka Lehtisen ja Marko Suomen taideteos Pukki kaalimaan vartijana, jossa on - kuten kuvasta näkyy - pukki ja kaalimaa. Samoilta herroilta on esillä myös taideteos nimeltä Potut pottuina. Siinä on tietysti yhden rivin perunapenkki.

Nykytaiteeseen on vaikea suhtautua luontevasti. Suurinta osaa en ymmärrä ollenkaan eikä se herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia - tai se saa aikaiseksi samanlaisen raivarin, jonka tutuntuttuni sai luettuaan seinälle vinoon naulatusta vihreästä villalanganpätkästä koostuvan teoksen nimeksi Vihreä diagonaali. Joskus, kuten kuvassa olevan teoksen kohdalla, hymähdän tyytyväisenä hauskalle jutulle ja jään epätietoisena miettimään, että pitäisikö minun ymmärtää teoksesta jotain syvällisempääkin. Joskus hyvin harvoin teos pysäyttää ja saa aivosoluni liikkeelle; kuvataideviikoilla näin teki ainakin Santeri Tuorin Wilma. Juuri koskaan en kuitenkaan osaa sanoa, mitä taiteilijat haluavat teoksillaan sanoa, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, mikä näistä teoksista on teknisesti ottaen hyvää tai huonoa taidetta.

Musiikin kanssa on helpompaa, kun tuli tahkottua lapsuudessa viulut, musiikinteoriat ja bändisoittimet: siitä pystyy sanomaan mikä on tehty hyvin ja mikä sinnepäin, ja jos siitä sinnepäintehdystä sattuu syystä tai toisesta tykkäämään, sen osaa perustella itselleen. Maalausten ja vastaavien kanssa näin ei ole, ja siksi tunnen oloni taidenäyttelyissä usein tyhmäksi ja päästän defenssit valloilleen: ei tässä prkl ole järjen hiventäkään.

Pojat uimassa Mäntän serkustensa kanssa.

Saimme kutsun sikahienoille yksityiselle rokkifestareille, joiden teemana oli hippeily. Vaan meidän pojatpa halusivat olla punkkareita.