Postia Afrikasta
Päivälleen vuosi sitten palasimme kuukauden savimajakeikalta silloiseen kotiimme. Elämä ilman sähkön, juoksevan veden tai kaupan kaltaisia ylellisyyksiä oli ollut koko perheelle rankka mutta antoisa kokemus: vihdoinkin alkoi tuntua siltä, että ymmärsimme edes jotakin maasta, jossa olimme asuneet eristyksissä rikkaiden asuma-alueella jo pari vuotta.
Savimaja, jossa asuimme kuului Gracelle ja Patwellille. Elimme heidän perheensä vieraina ja he olivat oppaitamme, kun tutustuimme heidän kotikylänsä elämään. Perhe oli köyhä, mutta he olivat varsin tyytyväisiä elämäänsä. Ruuasta ei ollut pulaa niin säännöllisesti kuin monilla muilla kyläläisillä, ja maissin myynnistä saatavat rahat riittivät lasten yläasteelle lähettämiseen. Grace sanoi, että jos kaupunkien työllisyystilanne joskus paranee, peruskoulun käyneillä lapsilla saattaisi olla mahdollisuus päästä palkkatöihin.
Grace ja Patwell tiesivät, minkälaisesta maailmasta me olimme kylään tupsahtaneet, ja he ymmärsivät hyvin, miten erilainen paikka heidän oma kylänsä oli. Niinpä he olivat äärimmäisen suojelevia ja huolehtivaisia isäntiä: lastemme menoja ja terveydentilaa vahdittiin tarkasti, ja jopa päällikkö sai jäädä nuolemaan näppejään, jos hän pyysi meiltä asioita, jotka eivät olleet Gracen ja Patwellin mieleen. Kun lähdimme pois, Patwell saattoi meidän 70 kilometrin päässä olevan valtatien varteen varmistaakseen, että saamme kyydin kaupunkiin, vaikka se tarkoitti hänelle itselleen kymmenien kilometrien kävelyä takaisin kotiin.
Ennen Suomeen muuttamista piipahdimme kylässä vielä kerran jättämässä jäähyväisiä. Silloin perheen tunnelmat olivat apeat: maissisato oli jäämässä kuivuuden takia niukaksi ja Patwellin sairastelu oli taas pahentunut. Elämä kuitenkin jatkui niin kuin ennenkin, sillä kylässä on totuttu niin sairasteluun kuin sadon epäonnistumisen tuomaan niukkuuteenkin.
Siitä on nyt kuutisen kuukautta, kun näimme viimeksi. Viime viikolla saimme tänne Suomeen kirjeen, jossa Grace kertoo tarinan, jonka olen kuullut Sambiassa miljoona kertaa. Patwell kuoli sairauteensa syyskuun alussa ja vainajan sukulaiset veivät Gracen ja Patwellin yhteisestä kodista irtaimiston. Grace lapsineen ei pysty yksin kuokkimaan maata niin tuottoisasti, että rahat riittäisivät lasten lähettämiseen yläasteelle. Elämä on kuihtunut surkeaksi eloonjäämistaisteluksi, johon kukaan ei kiinnitä juuri huomiota. Ympärillä on paljon ihmisiä, joilla menee vielä huonommin.
Olen aina suhtautunut hieman nuivasti yksittäisten ihmisten auttamiseen esimerkiksi kummilapsitoiminnan kautta, sillä yksilöiden auttaminen ei ole kovinkaan tehokasta kehitysyhteistyötä. Miksi antaa köyhäinapua yhdelle sen sijaan, että käyttäisi rahansa pitkäjänteiseen työhön, jolla autetaan koko yhteisöä? Eikö tehokkuuden pitäisi olla köyhyydenvastaisessa taistelussa tärkeämpi asia kuin omahyväinen tyydytys siitä, että tietää auttaneensa rahoillaan juuri tätä tai tuota yksilöä?
Paskat siitä, mikä on tehokasta tai järkevää. Kyllä Gracen lapset pitäisi saada jollain ilveellä yläasteelle.
Savimaja, jossa asuimme kuului Gracelle ja Patwellille. Elimme heidän perheensä vieraina ja he olivat oppaitamme, kun tutustuimme heidän kotikylänsä elämään. Perhe oli köyhä, mutta he olivat varsin tyytyväisiä elämäänsä. Ruuasta ei ollut pulaa niin säännöllisesti kuin monilla muilla kyläläisillä, ja maissin myynnistä saatavat rahat riittivät lasten yläasteelle lähettämiseen. Grace sanoi, että jos kaupunkien työllisyystilanne joskus paranee, peruskoulun käyneillä lapsilla saattaisi olla mahdollisuus päästä palkkatöihin.
Grace ja Patwell tiesivät, minkälaisesta maailmasta me olimme kylään tupsahtaneet, ja he ymmärsivät hyvin, miten erilainen paikka heidän oma kylänsä oli. Niinpä he olivat äärimmäisen suojelevia ja huolehtivaisia isäntiä: lastemme menoja ja terveydentilaa vahdittiin tarkasti, ja jopa päällikkö sai jäädä nuolemaan näppejään, jos hän pyysi meiltä asioita, jotka eivät olleet Gracen ja Patwellin mieleen. Kun lähdimme pois, Patwell saattoi meidän 70 kilometrin päässä olevan valtatien varteen varmistaakseen, että saamme kyydin kaupunkiin, vaikka se tarkoitti hänelle itselleen kymmenien kilometrien kävelyä takaisin kotiin.
Ennen Suomeen muuttamista piipahdimme kylässä vielä kerran jättämässä jäähyväisiä. Silloin perheen tunnelmat olivat apeat: maissisato oli jäämässä kuivuuden takia niukaksi ja Patwellin sairastelu oli taas pahentunut. Elämä kuitenkin jatkui niin kuin ennenkin, sillä kylässä on totuttu niin sairasteluun kuin sadon epäonnistumisen tuomaan niukkuuteenkin.
Siitä on nyt kuutisen kuukautta, kun näimme viimeksi. Viime viikolla saimme tänne Suomeen kirjeen, jossa Grace kertoo tarinan, jonka olen kuullut Sambiassa miljoona kertaa. Patwell kuoli sairauteensa syyskuun alussa ja vainajan sukulaiset veivät Gracen ja Patwellin yhteisestä kodista irtaimiston. Grace lapsineen ei pysty yksin kuokkimaan maata niin tuottoisasti, että rahat riittäisivät lasten lähettämiseen yläasteelle. Elämä on kuihtunut surkeaksi eloonjäämistaisteluksi, johon kukaan ei kiinnitä juuri huomiota. Ympärillä on paljon ihmisiä, joilla menee vielä huonommin.
Olen aina suhtautunut hieman nuivasti yksittäisten ihmisten auttamiseen esimerkiksi kummilapsitoiminnan kautta, sillä yksilöiden auttaminen ei ole kovinkaan tehokasta kehitysyhteistyötä. Miksi antaa köyhäinapua yhdelle sen sijaan, että käyttäisi rahansa pitkäjänteiseen työhön, jolla autetaan koko yhteisöä? Eikö tehokkuuden pitäisi olla köyhyydenvastaisessa taistelussa tärkeämpi asia kuin omahyväinen tyydytys siitä, että tietää auttaneensa rahoillaan juuri tätä tai tuota yksilöä?
Paskat siitä, mikä on tehokasta tai järkevää. Kyllä Gracen lapset pitäisi saada jollain ilveellä yläasteelle.
posted by Janne at 8:45 ip.
4 Comments:
Tervehdys Espanjasta. Jos päätätte vaikkapa organisoida jonkun keräyksen, niin kertokaahan siitä ihmeessä blogissanne. Minä ainakin osallistuisin mielelläni, kun tulen jouluna Suomeen.
Niin, kun tuntee ihmiset, ajatus yksilön auttamisesta saa uuden ulottuvuuden. Gracen lapset kouluun! :-)
Kiitos myötätuntoisista kommenteista. Keräystä ei tarvinne järjestää, sillä tarvittavat rahasummat ovat suomalaisittain pieniä. Ongelmana on enemmänkin se, miten rahat saa perille tiettömien taipaleiden taakse. Onneksi näyttää siltä, että saamme tähänkin apua ystävälliseltä kollegalta.
OK. Mukava kuulla, että Gracen lasten tulevaisuus on turvattu.
Lähetä kommentti
<< Home