Valmiinanne, paikoillanne....

...nyt alkaa joulu! Ainakin meillä. Eilen ripustimme joulukoristeet (kaksi tonttukoristetta) ja jouluvalot (yksi valotähti ja upouusi valosarja). Tänään kuuntelin telkkarista adventtipalveluksen ja Hoosiannan ja leivoin poikien kanssa joulupipareita.

Meiltä on tavallaan jäänyt kolme joulua väliin, tai ainakaan niitä ei ole vietetty perinteisen kotimaisesti. Ensimmäisenä jouluna Sambiassa, kun olimme olleet maassa vajaan kuukauden, kypsyi puutarhassamme banaaniterttu. Banaaneja oli valtavasti, ja jouluna söimmekin banaania banaanilla -ruokia: banaanilettuja, banaani-lihapataa, paistettuja banaanin viipaleita (padan kanssa nautittaviksi) ja jälkiruoaksi banaanimunkkeja, banaanikakkua ja uunibanaaneja jäätelön kera. Sinä jouluna meillä oli orpo olo, sillä ne muutamat ihmiset, joihin olimme tutustuneet, olivat kaikki matkoilla.

Toisena jouluna yritimme järjestää jotakin jouluntapaista. Meillä oli aattona ystäviä kylässä ja söimme jouluisen kaltaisia ruokia: possukäärylettä, bataatti- ja kasvislaatikkoa, jäätelöä ja pipareita. Joulupäivänä lähdimme matkalle Botswanaan Kalaharin suola-aavikolle.

Lisää Makgadikgadin suola-aavikkoa flickrissä.

Kolmentena jouluna tilasimme lähi-intialaisesta noutoruokaa ja saimme kaikki vatsataudin. Silloin meillä oli kylässä ystävä, joka oli heti pyhien jälkeen muuttamassa pois Sambiasta. Joulupäivänä lähdimme pikavisiitille lähimpään luonnonpuistoon.

Jonkinlainen avuton yritys tuttuun joulunviettoon meillä oli kaikesta huolimatta joka joulu. Kävimme laulamassa suomalaisia joululauluja (tilaisuuden kohokohta oli värisevällä äänellä laulettu Sylvian joululaulu ja kyyneliä vaivihkaa räpyttelevät laulajat), hankimme kuusen (tai oikeastaan sypressin) ja menimme joulusaunaan. Merkittävin jouluntuoja taisi kuitenkin olla naapurimme erinomaisella reseptillä keitetty glögi.

Nyt - kun maassa on lunta ja kaikkea - tuntuu siltä, että tähän jouluun minä sekoan. Ensi viikonloppuna leivomme joulutorttuja.

Eksotiikkaa

Näin kaamoksen keskellä saan vastata vähintäänkin kerran päivässä kysymyksiin siitä, miten perhe on sopeutunut eloon Suomessa. Vastauksen sisältö vaihtelee yhä äärilaidasta toiseen, päivän mielialasta riippuen.

Viime yönä tuijottelin olohuoneen ja keittiön ikkunoista maiseman valkeutta sekä kaupunkitaivaan punerrusta ja tähdettömyyttä. Jotain sopeutumisesta kertonee se, että itähelsinkiläisen kerrostalon piha näyttää edelleen paljon eksoottisemmalta kuin seeprat tai norsut.

Blogosafrica

Ulkomaailman tapahtumien seuraaminen on suomalaisia lehtiä lukemalla yhtä tuskaa, sillä niiden ulkomaanuutiset syntyvät Reutersin listaa suomeksi kääntämällä. Vain murto-osa uutisista on toimittajien omaa raportointia paikan päältä.

Pambazukan julkaisema Afrikkalainen blogilista tarjoaa oivan lisän listaamalla blogeja, joissa on tavallisten afrikkalaisten omakohtaisia havaintoja elinympäristöstään, sekä blogeja, jotka keräävät Afrikka-tietoa niin tiedotusvälineistä kuin muistakin lähteistä. Tämän viikon poiminnoista löytyy muun muassa seuraavaa:

Black Looks kertoo Ugandalaisesta lesbo- ja homoaktivistista, joka on pakoillut nelisen kuukautta maansa turvallisuusviranomaisia. Aktivisti painui maan alle, kun turvallisuusjoukot hyökkäsivät hänen kotiinsa ja pidättivät hänen kenialaisen vieraansa. Nyt hän on päättänyt haastaa hyökkäyksestä vastuussa olleen viranomaisen oikeuteen kiinnittääkseen huomiota Ugandan lesbojen ja homojen kohtaamiin ihmisoikeusrikkomuksiin.

Ayaan Hirsi Ali on somalialainen nainen, joka tuli Hollantiin pakolaisena ja eteni kansanedustajaksi. Hän on tällä hetkellä ympärivuorokautisessa henkivartioinnissa, sillä hän teki elokuvaohjaaja Theo van Goghin kanssa kanssa islamia kritisoineen lyhytelokuvan, jonka takia van Gogh murhattiin viime vuonna. Suojeluntarve ei tule ainakaan vähenemään. Hirsi Alille omistettu hollantilaisblogi kertoo, että seuraavaksi Hirsi Ali tekee filmin homoseksuaalisuudesta islamissa.

Coalition for Darfur on lähinnä Darfurin väkivaltaisuuksista kertova blogi. Tällä viikolla blogi raportoi YK:n lisäävän toimintaansa Lord´s Resistance Armyn terrorisoimassa Pohjois-Ugandassa, jossa on tarkoitus tuoda apua kahdelle miljoonalle pakolaiselle. (Olen muuten aina ihmetellyt, miksei LRA:n kohdalla puhuta kristityistä terroristeista, samaan tapaan kuin al-Qaidasta puhutaan islamilaisina terroristeina.)

Egyptiläinen The Big Pharaoh sanoo, että islamistien menestyminen kotimaansa vaaleissa antaa Geroge W. Bushille miettimisen aihetta. Kirjoittaja kommentoi Reutersin uutista, joka toteaa Egyptin islamistien menestyneen Yhdysvaltojen toiminnan takia ja kertoo jenkkien harkitsevan nyt pikaiseen demokratiaan siirtymisen mielekkyyttä Egyptissä.

Big Pharaoh katsoo, että jenkkien vähentynyt hinku tyrkyttää demokratiaa pikavauhdilla on hyvä uutinen. "Olen aina puhunut hitaan demokratiaan siirtymisen puolesta Egyptissä. Toisin sanoen, hallitusta tulisi painostaa, jotta se avautuisi vähän kerrallaan. Pikainen demokratia ja heti järjestettävät vaalit eivät ole välttämättä paras tie eteenpäin."

Kiinnostavaa, sillä Irakin kohdalla jenkit ovat olleet vähän eri linjoilla...

Kenialainen bloggari (niitä on muuten paljon) Mshairi, "runoilija", bloggaa runouden, Afrikan naisten ja monen muun asian lisäksi maansa perustuslakivaalista, josta on raportoitu pikku-uutisina myös Suomessa.

Sambia-uutisia ei löytynyt Pambazukan blogilistalta ainakaan pikaisella etsimisellä. Mikä pahinta, sähköpostiini ei ole tullut uutista sambialaisen Gracen nykyisestä olinpaikasta. Hänen syyskuussa kuolleen aviomiehensä sukulaiset ovat ratkaisseet perinnönjako-ongelmat häätämällä Gracen ja hänen viisi 3-14-vuotiasta lastaan pois kodistaan. Kirjoitin Gracelle kirjeen, joka lähtee sambialaisen kollegan mukana kohti lesken (toivottavasti ei entistä) kotikylää ensi sunnuntaina.

Huonotapaisia naisia?

Onneksi sambialaisissa kylissä ei ole suomalaisia tapakouluttajia.

Viime viikolla imetystukiäidit ovat kansoittaneet Paluutamme, ilmeisesti taannoisen imetysmerkintäni takia. Eräs äiti toivoi minun kirjoittavan julki-imetyksestä Sambiassa. Suomessa julki-imetys on noussut keskustelun aiheeksi Uutislehti 100:n artikkelin myötä. Siinä haastateltiin paitsi (julki-)imettäviä äitejä myös tapakouluttaja Helena Valosta, joka rinnasti imettämisen seksiin ja päätyi siitä näkemykseen, ettei niistä kumpikaan sovi julkisiin tiloihin.

Mutta Sambiaan... periaatteessa kaikki sambialaiset naiset imettävät. Vauvat sidotaan selkään jo varsin vastasyntyneinä ja sieltä ne sitten heilautetaan tissille aina tarvittaessa. Vauvat kulkevat äitiensä selissä kaiket päivät, sillä sambialaisilla kansan naisilla ei ole mahdollisuutta jäädä vauvan kanssa kotiin. Vauvoja siis imetetään kaikkialla: pelloilla, kadunkulmissa, busseissa, ruokaa laittaessa jne. Perinteisesti vauvaa on kannettu ja imetetty siihen asti kunnes seuraava on syntynyt. Julki-imettäminen ei Sambiassa ole mikään kysymys, sillä alastomuuskäsitys on siellä erilainen kuin meillä länsimaissa. Kärjistetysti voi sanoa, että on aivan sama millä - jos millään - nainen verhoaa vartalonsa vyötäröstä ylöspäin, kunhan navasta nilkkoihin asti kaikki on piilossa. Imetyksessä vihaltavat tissit eivät siis aiheuta pahennusta, ja usein paidat ovat reilusti auki yli koko rintakehän.

Näin on kuitenkin vain köyhien ja kouluttamattomien joukossa, joita suurin osa naisista on. Koulutuksen ja vaurastumisen myötä länsimaistuneet toimistonaiset eivät tissejään vilauttele, ja palkkatyössä olevien (16 prosenttia väestöstä) äitiyslomakin on vain kolme kuukautta.

Big Brother -pakolainen

Makosi Musambasi on maailman ensimmäinen Big Brother -pakolainen. BBC:n mukaan zimbabwelainen Makosi haki turvapaikkaa Britanniasta, sillä hän olisi ollut kotimaassaan hengenvaarassa käyttäydyttyään "riettaasti" Britannian Big Brotherissa. Makosin intiimi kylpy kilpakumppanin kanssa sekä mies- ja naiskilpailijoiden suuteleminen aiheutti Zimbabwessa niin suurta pahennusta, että siellä häntä olisi saattanut olla vastassa väkivaltaan valmis vihainen väkijoukko. Makosi irtisanoutui Big Brother -kisan takia sairaanhoitajan duunistaan, ja hänet uhattiin karkottaa työttömyyden takia takaisin Zimbabween. Sen jälkeen hän anoi turvapaikkaa ja sai kielteisen päätöksen, joka kuitenkin kumottiin tuomioistuimessa.

Big Brother -pakolaisen lisäksi Afrikasta löytyy myös maailman ainoa Big Brother -suurlähettiläs. Kun sambialainen Cherishe Makubale voitti Big Brother African, Sambian presidentti Levy Mwanawasa nimesi maalleen mainetta ja kunniaa tuoneen Cherishen Big Brother -lähettilääksi ja antoi hänelle diplomaattipassin. Alun alkaen Cherishen esiintyminen BB:ssä tuomittiin Sambiassa laajasti muun muassa suihkukohtausten takia, mutta kun Cherishe voitti, mielipiteet muuttuivat. Presidentti Mwanawasan mukaan Cherishe voitti kisan, sillä hän keskittyi BB:ssä rietastelun sijaan kotitöihin. "Sambialaisen naisen tulee siivota ja kokata, ja juuri niin sinä teit", ylisti Mwanawasa.

Saapa nähdä, antaako Vihti Pertulle lahjatontin, jos äijä voittaa Suomen Big Brotherin...

Onnea isille!

Pojat kutsuvat Jannea hyvin harvoin isäksi. Mitä nyt joskus huutavat iskää ja virnistävät ääliömäisesti perään, että näinkin kummallisesti jotkut sanovat. Isättelemättömyys ei sinänä ole ihme, sillä Janne ei ole koskaan isätellyt itseään lapsille, enkä sitä ole tehnyt minäkään. Sambiassa tapa aiheutti hämmennystä, sillä kuten sanottu, siellä etunimen käyttö on epäkunnioittavaa. Useampikin sambialainen ihmetteli ääneen poikiemme sopimatonta suhtautumista isäänsä. Tietysti selitimme, että Suomessa tavat ovat erilaiset; vaikka suurin osa lapsia kutsuu isäänsä isäksi ja äitiään äidiksi, ei etunimellä kutsuminen ole se huonompi vaihtoehto.

Sen sijaan kummallista on, että pojat kutsuvat minua äidiksi, vaikken minäkään ole ikinä puhunut pojille itsestäni kolmannessa persoonassa. Ja silloin harvoin, kun Janne on puhunut pojille äidistä olen ärähtänyt jotakin sopivaa etunimistä ja niiden käyttämisestä. Silti olen pojille useammin äiti kuin Sanna. Jopa niin, että Lusakassa naapurinkin lapset kutsuivat minua äidiksi selvällä suomen kielellä. Olivat napanneet sanan poikien puheesta, ja kun eivät muutakaan osanneet, niin sitä käyttivät. Myöhemmin, kun heidänkin englantinsa kehittyi, muutuin korrektisti mother of T:ksi. Maan tapa nimittäin on, että naisia kutsutaan esikoistensa äideiksi riippumatta siitä, onko naisen oma nimi tiedossa vai ei.

Tänään Janne sai T:ltä kortin, jossa oli kultatussilla vedetty yli toivotus "Onnea Jannelle" ja sen alle oli kirjoitettu "Onnea isälle".


Kuopuksen synttärijuhlat menivät mainiosti. Se, että kerhohuone oli paljon rumempi kuin ajattelin, ei menoa haitannut. Alku meni riehuessa ja vieraita odottaessa. Sitten leikittiin muutamat leikit, syötiin kakkua ja pipareita ja lopuksi vielä ongittiin. Ongintapussien rusinatkaan eivät aiheuttaneet täydellistä kapinaa, vaan vain pientä nurinaa. Sankari on hurmaava, veli urhea ja vieraat kerrassaan suloisia.

Tänään keitettiin kahvit isovanhemmille, tädeille, sedille ja serkuille. Oma vanha perheeni oli pitkästä aikaa koossa, ja olipa ihanaa viettää aikaa yhdessä. Tuttua, turvallista ja lämpöistä.

Vessapaperimuumioiden mallikilpailu.

Etsi kuvasta viisi virhettä

Presidenttiehdokkaamme ovat tainneet tietämättään tilata kampanjabrändinsä samasta mainostoimistosta, sillä kaikki käyttävät täsmälleen samaa ideaa. Sauli Niinistö markkinoi itseään työväen presidenttinä, Heidi Hautala sanoo olevansa puolustusvoima. Tarja Halosen kampanjaväri on punaisen sijaan sinivalkoinen, ja Timo Soinin sinikeltaiset nettisivut näyttävät puolestaan RKP:n ehdokkaan sivuilta. RKP:n Herik Laxin sivut ovat tietysti sinivalkoiset.

Eikö olisi hienoa, jos kaikkien ehdokkaiden iskulauseet kääntäisivät ehdokkaan omat arvot päälaelleen ja kierrättäisivät poliittisten vastustajien teemoja? Annan tässä oman ehdotukseni Niinistön-Hautalan linjan mukaisiksi iskulauseiksi siltä varalta, että ehdokkaiden mainostoimistolta loppuvat ideat kesken:

Timo Soini
"Ulkomaalaisten ja sateenkaariperheiden asialla"

Henrik Lax
"Natoa ja pakkoruotsia vastaan"

Tarja Halonen
"Presidentti, joka ei ole yksi meistä"
"Isänmaa tarvitsee autoritäärisen johtajan"

Matti Vanhanen
"Politiikan väriläiskä"

Bjarne Kallis
Bjarnelle en keksinyt Niinistön-Hautalan linjan mukaista slogania, vaikka selasin ehdokkaan nettisivut huolella läpi. Bjarnen käyttämä kirjainlyhenne "KKK" (Kansa Kallistuu Kallikseen / Kansallinen turvallisuus, Kristilliset arvot, Kansainvälinen vastuu) on poikinut aiheettomia Ku Klux Klan -viittauksia, sillä Bjarnehan ei ole rasisti. Bjarnen kannattanee ottaa KKK:n tilalle toinen akronyymi väärinymmärrysten välttämiseksi. Oma ehdotukseni on EVVK, mutta jätän Bjarnen kampanjatoimiston mietittäväksi, mistä sanoista kirjainlyhenne muodostuu.

Luvassa pyörremyrskyjä

Huomenna on meitä vanhempia odottaa todellinen haaste: tämän perheen ensimmäiset lastenjuhlat tässä maassa ilman Sambian ihania ilmoja, edullisia pomppulinnoja ja takaa-ajoleikkeihin sopivasti villiintynyttä puutarhaa. Lapsia kaitsevasta, jälkiä siivoavasta ja tarjoiluista huolehtivasta henkilökunnasta puhumattakaan.

Meni syteen tai saveen, ainakaan minua ei voi syyttää siitä, etten olisi valmistautunut. Olen varannut käyttöömme taloyhtiön kerhohuoneen, valmistanut kelvolliset ongintapussit, lainannut kälyltä kannettavan cd-soittimen ja opiskellut MLL:n sivuilta kymmenisen leikkiä ja muutaman kilpailun, joilla ohjata lapsienergia vähäemmän destruktiiviseen suuntaan. Täytyy vain toivoa, että muinaisilta ajoilta periytyvä vettä kengässä -leikki uppoaa yhä. (Voisi kyllä upota, on nimittäin tyttöjäkin tulossa.)

Postia Afrikasta

Päivälleen vuosi sitten palasimme kuukauden savimajakeikalta silloiseen kotiimme. Elämä ilman sähkön, juoksevan veden tai kaupan kaltaisia ylellisyyksiä oli ollut koko perheelle rankka mutta antoisa kokemus: vihdoinkin alkoi tuntua siltä, että ymmärsimme edes jotakin maasta, jossa olimme asuneet eristyksissä rikkaiden asuma-alueella jo pari vuotta.

Savimaja, jossa asuimme kuului Gracelle ja Patwellille. Elimme heidän perheensä vieraina ja he olivat oppaitamme, kun tutustuimme heidän kotikylänsä elämään. Perhe oli köyhä, mutta he olivat varsin tyytyväisiä elämäänsä. Ruuasta ei ollut pulaa niin säännöllisesti kuin monilla muilla kyläläisillä, ja maissin myynnistä saatavat rahat riittivät lasten yläasteelle lähettämiseen. Grace sanoi, että jos kaupunkien työllisyystilanne joskus paranee, peruskoulun käyneillä lapsilla saattaisi olla mahdollisuus päästä palkkatöihin.

Grace ja Patwell tiesivät, minkälaisesta maailmasta me olimme kylään tupsahtaneet, ja he ymmärsivät hyvin, miten erilainen paikka heidän oma kylänsä oli. Niinpä he olivat äärimmäisen suojelevia ja huolehtivaisia isäntiä: lastemme menoja ja terveydentilaa vahdittiin tarkasti, ja jopa päällikkö sai jäädä nuolemaan näppejään, jos hän pyysi meiltä asioita, jotka eivät olleet Gracen ja Patwellin mieleen. Kun lähdimme pois, Patwell saattoi meidän 70 kilometrin päässä olevan valtatien varteen varmistaakseen, että saamme kyydin kaupunkiin, vaikka se tarkoitti hänelle itselleen kymmenien kilometrien kävelyä takaisin kotiin.

Ennen Suomeen muuttamista piipahdimme kylässä vielä kerran jättämässä jäähyväisiä. Silloin perheen tunnelmat olivat apeat: maissisato oli jäämässä kuivuuden takia niukaksi ja Patwellin sairastelu oli taas pahentunut. Elämä kuitenkin jatkui niin kuin ennenkin, sillä kylässä on totuttu niin sairasteluun kuin sadon epäonnistumisen tuomaan niukkuuteenkin.


Siitä on nyt kuutisen kuukautta, kun näimme viimeksi. Viime viikolla saimme tänne Suomeen kirjeen, jossa Grace kertoo tarinan, jonka olen kuullut Sambiassa miljoona kertaa. Patwell kuoli sairauteensa syyskuun alussa ja vainajan sukulaiset veivät Gracen ja Patwellin yhteisestä kodista irtaimiston. Grace lapsineen ei pysty yksin kuokkimaan maata niin tuottoisasti, että rahat riittäisivät lasten lähettämiseen yläasteelle. Elämä on kuihtunut surkeaksi eloonjäämistaisteluksi, johon kukaan ei kiinnitä juuri huomiota. Ympärillä on paljon ihmisiä, joilla menee vielä huonommin.

Olen aina suhtautunut hieman nuivasti yksittäisten ihmisten auttamiseen esimerkiksi kummilapsitoiminnan kautta, sillä yksilöiden auttaminen ei ole kovinkaan tehokasta kehitysyhteistyötä. Miksi antaa köyhäinapua yhdelle sen sijaan, että käyttäisi rahansa pitkäjänteiseen työhön, jolla autetaan koko yhteisöä? Eikö tehokkuuden pitäisi olla köyhyydenvastaisessa taistelussa tärkeämpi asia kuin omahyväinen tyydytys siitä, että tietää auttaneensa rahoillaan juuri tätä tai tuota yksilöä?

Paskat siitä, mikä on tehokasta tai järkevää. Kyllä Gracen lapset pitäisi saada jollain ilveellä yläasteelle.

Narsistista itsetehostusta

Sattuipa silmiini pari kiinnostavaa näkemystä blogeista.

Metro-lehden kolumnisti Jouni Tervo päivitteli Hesarin blogi-intoilua ja ihmetteli, miten merkittävä tiedotusväline voi päästää yksittäiset toimittajat puhumaan lehden nimissä mitä huvittaa. Kolumnissaan toimittaja liittyy niiden kollegoidensa joukkoon, jotka lyttäävät koko blogi-ilmiön laajemminkin. Hänen mukaansa blogit ovat "ylinarsistisen aikakauden itsetehostuksen väline, jolla omat pienet ajatukset kanavoidaan suuren yleisön tirkisteltäviksi".

Ymmärtääkseni bloggaaminen on pänninyt kyseistä henkilöä aiemminkin. Hän erosi hiljattain journalistiliiton asiamiehen tehtävästä, ja Mediaviikon mukaan viimeinen niitti erossa saattoi olla bloggarien käynnistämään arvostelu journalismin päivät -tapahtumasta, joka oli arvon kolumnistimme vastuulla.

Maailmanpankin Tim Harford and Pablo Halkyard väittävät puolestaan kirjoituksessaan, että blogit voivat muuttaa maailmaa myös kehityksen ja köyhyyden vastaisen taistelun osalta. Kansalaisjärjestöt ja aktivistit käyttävät blogeja kampanjointi- ja lobbausvälineenä: esimerkiksi Maailmanpankin johtajavalintarulettia seurattiin kuulemma jopa Maailmanpankin sisällä riippumattomasta ja pankkia kritisoivasta worldbankpresident.org-blogista.

Blogien keskinäisten linkitysten ja kommenttiketjujen avulla samoista asioista kiinnostuneet ihmiset voivat vaihtaa tietoa ja näkemyksiä - ja joskus myös toimia yhdessä näkemystensä edistämiseksi. Näin yksittäisten ihmisten spontaani aktiivisuus voi kasvaa sellaisiin mittoihin, että päättäjät voivat erehtyä luulemaan sitä tarkoin ohjatuksi ja ylhäältä masinoiduksi toiminnaksi, kuten esimerkiksi taannoisessa tekijänoikeuslakikiistassa.

Blogien avulla myös köyhät saavat äänensä kuuluviin aivan uudella tavalla. Harfordin ja Halkyardin esimerkissä afrikkalaiset bloggarit haukkuivat G8-maiden kokouksen yhteydessä järjestetyn Live8-lobbauskonsertin pataluhaksi, sillä konsertit olivat Afrikan kannalta yhdentekeviä eivätkä afrikkalaiset päässeet niissä edes itse ääneen. Maailmanpankin kommentaattorien mukaan vielä pari vuotta sitten afrikkalaiset eivät olisi saaneet mitenkään kritiikkiään kuuluviin, mutta blogien avulla viesti levisi myös valtamediaan. Osaava toimittaja saakin blogien kautta suoran yhteyden kehitysmaiden kansalaisiin helpommin kuin koskaan ennen.

Mutta nielaisevatko isot ja pahat korporaatiot blogimaailman? Harfordin ja Halkyardin mukaan Hesarin blogi-innostuksesta huolestuneet bloggarit voivat olla huoleti, sillä Hesarin blogeilla ei ole juuri merkitystä. Blogien maailmassa pelikenttä on paljon tasavertaisempi pienten ja suurten toimijoiden välillä, sillä blogeja syntyy sellaista vauhtia, että relevantti sisältö ja nopeus ovat paljon tärkeämpiä asioita kuin julkaisijan taustalla olevat resurssit.

Lehdistökatsaus

Selailin tänään Nicaraguan-matkani aikana lukematta jääneitä sanomalehtiä, joista löysin vain yhden pienen jutun Nicaraguaan iskeneestä Beta-hurrikaanista. Nicaragua mainittiin suomalaisissa tiedotusvälineissä useammin jopa hurrikaani Wilman aikana, vaikkei se edes hipaissut Nicaraguaa ja toi maahan vain sateita. Mutta Wilmapa iskikin Yhdysvaltoihin, kun taas Beta runteli "vain" Nicaraguaa.

Märkää rantahiekkaa Tyynenmeren rannalla Nicaraguassa. Karibian-puoleisella rannikolla Beta-hurrikaani sai aikaiseksi pahaa jälkeä, mutta tänne se toi vain tihkusateita.

Lehdistä sattui silmiin myös juttu CIA:n Itä-Eurooppaan ja muualle perustamista salaisista vankiloista, joissa terrorismista epäiltyjä kuulustellaan epäilemättä lempein ja ihmisoikeussopimuksia kunnioittavin menetelmin. Alun perin salaisiin vankiloihin sijoitetut vangit oli kuulemma tarkoitus piilottaa Sambiaan, syrjäiselle saarelle jossain Kariba-järvellä. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, sillä vesihuollon järjestäminen olisi ollut vaikeaa, eivätkä jenkit luottaneet Sambian kykyyn pitää vankila salassa.

Sambiassa asuessamme vierailimme järvellä pari kertaa. Onneksi emme lomailleet kidutuskeskuksen kupeessa.

Kalastajapoikia Kariba-järvellä. Johdonmukaisuuden nimissä myös tässä kuvassa on aurinko juuri laskenut.