keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2005

Suomi valokuvissa

Kulunut viikko on mennyt yhdessä hujauksessa uutta, hienoa digijärkkäriä testaillessa. Kuvauskohteiden valinta on herättänyt muissa ihmisissä hilpeyttä: miksi se nyt tuommoista yhdentekevää koivikkoa tai kanervikkoa kuvailee? No siksi, että ne näyttävät hienoilta.

Tilanne oli ihan samanlainen Sambiassa, kun vierailulle saapuneet ystävät ja sukulaiset ottivat kameransa esiin. Katsoin huvittuneena vierestä, kun ihmiset räpsivät kuvia kaiken maailman "eksoottisista" pusikoista. Sitä en ehkä muistanut, että kuvasin Sambiaan juuri saavuttuani ihan samoja puskia. Ajan kanssa silmä kuitenkin tottui afrikkalaiseen maisemaan, eikä joka pöpelikköä tarvinnut enää sihdata kameran kanssa, vaikka siellä olisi ollut norsu.

Suomessa en ole vielä tottunut maisemiin. Ehkäpä itsestäänselvyyksien kuvaaminen osoittaa, että näen tämän maan edelleen tuorein silmin?


Mäntän suljettu paperitehdas (vietimme viikonlopun sukulaisten luona Mäntässä).


Pojat saunauinnilla serkkujensa isovanhempien mökillä.


Kesäsade Mäntässä.


A ja liikennepuiston liikennevalo erimielisinä.

tiistaina, kesäkuuta 14, 2005

Ankoista vielä

Täytyy todeta, että Aku Ankoista on arvaamaton ilo silloin, kun minun on toimitettava asioita pojat mukanani. T ja A ovat kiitettävästi oppineet paikassa kuin paikassa etsimään mukavimman paikan - mieluiten sohvan -, jossa sitten hakevat lököisimmän asennon (potkittuaan ensin kengät jaloista pois) ja syventyvät Ankkalinnan elämään. Ovat herättäneet huvitunutta kummastelua niin työvoimatoimistossa, Kelassa kuin kaupoissakin. Erityisen iloinen olen niistä rauhallisista kahvilahetkistä, jolloin olen tavannut ystäviäni ja kyennyt syventymään kuulumisten vaihtoon.

Aivan kuin Miira taannoin arveli, ankat pyörinevät elämässämme vielä pitkään. Viimeaikaisista lainoista riemukkain on tämä: "Luulenpa Sanna, että pian hymysi hyytyy!"

Arvatkaa hyytyikö?

sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005

Muistelmat

T näytti eilen paperia, johon hän kertoi kirjoittaneensa muistelmansa. Näin hän summaa seitsemän ensimmäistä vuottaan:

T:n muistot
Eka me oltiin Suomessa -
sitten me mentiin Lontooseen
ja sitten me mentiin Zammbiaan
ja sitten me saatiin kavereita
ja me leikitiin jalka palloa
ja me leikitiin leluilla -
ja jalkapaloa joka päivä
ja sitten me mntiin Malawiin
ja Mlawista Tanzaniaan
ja Tanzaniasta Suommeen
ja siinä oli muistot

perjantaina, kesäkuuta 10, 2005

Tylsää tylsää

Tänään pojat kokivat pahan pettymyksen, kun heidän uusi ystävänsä (A:n ikäinen ja niminenkin) ei saapunutkaan puistoon. Oli surkeaa katsoa vierestä, kun pojat maleksivat yhdessä ja erikseen ympäri puistoa ja kävivät aina välillä kysymässä minulta, että tuleeko se toinen A ja jos ei niin miksi ei, ja voisinko soittaa sen äidille ja kysyä miksei se tule.

Lopulta he asettuivat makaamaan nurmikolle sen tien varteen, josta toinen a tulisi jos tulisi, hiljaisina ja surullisina nyhtämään ruohoa. Olivat ottaneet mukaansa jopa kalakirjan, jotta olisivat voineet näyttää sille toiselle A:lle minkä näköinen on kivikala. Olin poikain puolesta surullinen, sillä tämä toinen A, johon he ystävystyivät viime viikon lopulla on ensimmäinen uusi ystävä tässä maassa. Vaikka olin varautunut siihen, että ystävystymiseen menee aikaa (Lusakassakin meni useampi kuukausi. Tosin silloin lapsilla ei ollut yhteistä kieltä, mutta silti oli sangen turhauttavaa seurata toisiaan aidanraoista kurkkivia lapsia, jotka heti pakenivat, jos heihin kiinnitti huomiota), olin kovin helpottunut, kun yhteinen leikki (Star Wars) vihdoin löytyi.

Koetin lohduttaa pettyneitä tulevalla maanantailla ja erityisesti tiistailla, jolloin on jo sovittu sen toisen A:n tulevan meille kylään, mutta paljonkos se tähän hätään auttoi. Onneksi myöhemmin iltapäivällä tuli mummi, joka osti jäätelöt ja jonka kädessä oli mukava roikkua.

keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005

Paljon porua, vähän villoja

Kirjoitin juuri toisaalle kolumnin tehokkuusajattelun leviämisestä bisnesmaailmasta maailmanparannussektorille. Kolumnissa totesin työskenteleväni tehokkuusopit sisäistäneessä kansalaisjärjestössä, niin täytyy nyt vielä tässä lisätä, että työntekoni on siitä huolimatta loppupelissä aika tehotonta - ihan siitä riippumatta, kuinka pitkää päivää jaksan vääntää.

Karkeasti arvioiden sanoisin, että olen ensimmäisen työkuukauteni aikana käyttänyt noin puolet työajastani asioihin, joita tekemään minut on palkattu. Toinen puoli on mennyt johonkin muuhun, lähinnä talon sisäisiin kehitysprosesseihin. Demokraattisessa tiimiorganisaatiossamme jokaisella työntekijällä on nimittäin mahdollisuus osallistua kaikkeen mahdolliseen. Pikkupomoja ei ole lainkaan, ja isot johtajat delegoivat paljon päätöksentekovaltaa rivityöntekijöistä koostuville tiimeille. Niinpä rivi-ihmisille ei jää osallistumiseltaan aikaa töiden tekemiseen, varsinkin kun erilaisia kehittämisprosesseja on enemmän kuin tuotteliainkaan työelämäkonsultti pystyisi ikinä keksimään.

Kollega vihjaisi, että nyt on itse asiassa suvantovaihe. Viime syksynä sisäisiä kehitysprosesseja oli kuulemma paljon enemmän. Kehittämistahti tiivistyy kuitenkin taas ensi vuonna: varsinaiseen toimintaan varattua budjettia leikataan, jotta työntekijöillä on enemmän aikaa sisäiseen kehittämiseen.

Sannan mukaan näytän töistä tullessani aina siltä, kuin olisin kolmatta päivää malariassa. Silti tekisin näitä hommia vaikka 20 vuotta, jos saisin sillä Suomen futisjoukkueen MM- tai EM-kisoihin.

maanantaina, kesäkuuta 06, 2005

Piintymiä

Olemme olleet Suomessa jo kuukauden, ja yhä minä
- ravistelen päälle pantavat vaatteet hämähäkkien varalta
- säikähdän liikenneympyröissä ja kiertoliittymissä kiertäväni niitä väärään suuntaan
- kuljetan mukanani vessapaperirullaa minne ikinä menenkin
- kättelen ihmisiä kaksin käsin

sunnuntaina, kesäkuuta 05, 2005

Luokkakavereista ja trampoliinin vaarallisuudesta

No jopas, Hesarin Kuukausiliite teki kansikuvajuttunsa lukioluokasta, jota minä ja Sanna kävimme. Jutussa kerrottiin niistä luokkatovereista, jotka esiintyvät nykyään syystä tai toisesta julkisuudessa tai jotka ovat päässet muuten vaan pitkälle: muusikoita, näyttelijöitä, kansanedustaja ja niin edelleen.

Itse kuuluimme luokalla siihen noin viiteenkymmeneen prosenttiin oppilaista, jotka eivät saaneet ällän papereita ja joista ei tullut kuuluisia taiteilijoita tai vastaavia. Minäkin soitin kyllä bändissä, mutta muusikonurani huippukohdaksi taisi jäädä se, kun Don Huonot pestasi meidät ensimmäisen singlensä julkaisukeikalle lämmittelijäksi. Emme tosin päässeet soittamaan keikkaamme, sillä ravintolan omistaja ei halunnut päästää merkittävälle rock-klubilleen tuntemattomia alaikäisiä nappuloita esiintymään.



Viikon toiseksi kiinnostavin media-aihe on tämä: kuluttajavirasto varoittaa vanhempia siitä, että trampoliinit saattavat olla lapsille vaarallisia. Muutama lapsi on kuulemma saanut tänä keväänä lieviä vammoja trampoliinissa pomppiessaan.

Kaikki on suhteellista. Ei siitä ole kovinkaan kauaa, kun jätin lapset pomppimaan trampoliinilla eräällä leirintäalueella (ks. kuva alla) Victorian putousten lähellä. Itse trampoliinin vaarallisuutta en tullut silloin ajatelleeksi, mutta sen verran varoitin poikia, että jos trampoliinin lähelle tulee virtahepo, niin kannattaa mennä viereiseen leikkimökkiin piiloon.