Yök, en syö

Suomalainen broileri on mautonta sitkeähköön ja niukkaan kyläkanaan tottuneelle. Ja sitä on liikaa.

Olin unohtanut broilerin olemassaolon, kunnes eilen kaupasta tarttui pari paketillista koipipaloja mukaan. Hämmästelin koipien suuruutta ja yritin arvuutella elukan kokoa kintun perusteella. Päädyin metson kokoluokkaan. Seuraavaksi täytyy kokeilla pakastekanaa, tiedä vaikka se olisi vähemmän pullamössöä.

Sambiassa kanat syötiin suoraan pihalta. Yhden ainoan kerran haikailin jalosteiden perään, kun kylässä käydessämme erehdyin kysymään, että voisinko auttaa arkiaskareissa. Pyyntööni vastattiin ilahtuneella (ja kenties vähän vahingoniloisella) ilmeellä, että kyllä kiitos, iltaruoka pitäisi valmistaa. Syliini lykättiin elävä kana.

Kääk!

Niin kauan kuin muistan olen toivonut, että pojat saavuttaisivat akuankanlukuiän. Että he istuisivat merkittäviä aikoja hiljaa paikallaan satunnaisia naurunhörähdyksiä lukuunottamatta. Tämä autuus alkoi joskus vuosi sitten, vaikkei T silloin vielä lukenut, mutta keskittyi kuviin sitä suuremmalla hartaudella. Nyt lukemisen myötä puhekuplat ovat auenneet T:lle ja asettaneet minut uuden haasteen eteen. T nimittäin vastaa nykyään kaikkiin sanomisiini lainalla suoraan Aku Ankasta. Esimerkkejä:

- Haista nyrkkiäni, se haisee kostolta. (Kroisos Pennonen Roopelle ja T suuttuessaan minulle)
- En vaan ymmärrä naisia. (Aku Iinekselle. Tätä T käyttää kun minä käyttäydyn hänen mielestään kohtuuttomasti)
- Heisulivei. (Hessu ja T yllättyessään iloisesti)
- Höhöö. (Hessu. T:llä yleistä iloista höhinää)
- Voi mammona! (Roope. Sadattelu myös T:llä)
- Kröhöm. (Yleinen itsetehostuksen ääni paitsi Ankkalinnassa myös T:lla)

Mutta mitä näihin vastaisi? Nokka tukkoon? Pim, olet hypnotisoitu?

Maailmanparannusta

Perjantaina juhlin Suomen IPS:n 20-vuotisjuhlia reilun kaupan laiva Estellellä, jolla en ole jostain syystä tullut aikaisemmin käyneeksi. Minulla ja laivaa pyörittävillä vapaaehtoisilla on yhteistä se, että molemmilla oli aikanaan unelma mennä Afrikkaan tekemään jotakin hyödyllistä.

Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Estellen väki toteutti unelmansa ostamalla vanhan laivanromun, kunnostamalla sen merikelpoiseksi ja purjehtimalla Angolaan. Homma rahoitettiin polkupyöräkirpputorilla ja laivan remppaamisessa vierähti kymmenen vuotta.

Minä puolestani hain ja sain Afrikasta palkkatyön, omakotitalon, työsuhdeauton ja kaksi palvelijaa. Mikä tylsimys.


Estelle saapumassa kauppatorin rantaan. Paatti tömäytti laituriin sen verran vauhdilla, että runkoon tuli pieni reikä.

Viikonloppu on sujunut muutenkin maailmanparannusmerkeissä, eilen vierailimme Maailma kylässä -festareilla. Minunkin olisi pitänyt työskennellä festareilla koko viikonlopun ajan, mutta päätin preferoida perhettä. Niinpä podin koko festarivierailun ajan huonoa omatuntoa ja koetin kiertää kaukaa työpaikkani ja vapaa-ajan järjestöjeni esittelyständejä. Tänään on sentään illalla lyhyt työvuoro.

Festareilla on muuten Madam & Eve -sarjakuvan piirtäjä Rico, jota Sanna taannoin kehui. Like-kustantamo on tehnyt melkoisen kulttuuriteon: nyt Madam & Eveä saa myös suomeksi.

Huh!

Yllättävän paljon paskaa kertyy kolmessa viikossa nurkkiin silloin, kun kukaan ei tee kotitöitä. Mutta nyt on koti siisti. Ja rauhallinen. Pennut nukkuvat, Jannella on iltariento ja minua odottaa jääkaapissa kaksi siideriä sekä pari romanttista pätkää digiboxissa.

Teknologiafriikin taivas

Välillä tuntuu siltä, että olisimme palanneet nykyhetken sijasta tulevaisuuteen, sillä kulutuselektroniikka ja muut vempaimet ovat kehittyneet Afrikan-komennuksemme aikana aimo harppauksin. Tässä mielessä Suomeen-paluu on ollut kaltaiselleni teknologiafriikille äärimmäisen antoisa kokemus: kodinkonekaupat ovat väärällään uusia hienoja värkkejä joista en ole edes tiennyt, ja paluurahojen takia vempeleisiin on kerrankin varaa.

Kovalevyllinen kahden virittimen digiboksi on suorastaan päräyttävän hieno kapistus - enää ei tarvitse kaivaa videokasetteja jos haluaa ohjelmia talteen, sen kuin vaan nappia painaa (tallentamisen arvoisten tv-ohjelmien löytäminen on tosin hankalaa lisääntyneestä kanavatarjonnasta huolimatta, sillä joka toinen ohjelma näkyy olevan nykyään kammottavaa tosi-tv:tä). Myös 512 megan muistitikku - tai miksi niitä uusia usb-porttiin työnnettäviä vehkeitä nyt kutsutaankaan - on hämmästyttävän kätevä kapistus.

Digijärkkärikameraan rahat eivät taida riittää, ja se on varsin harmillista. Kuten edellisessä jutussani olevasta kuvasta huomaa, tuoreella kamerakännykälläni ei saa laadukkaita kuvia edes nettikäyttöön. Aiemmat kuvat otin työsuhdekameralla, joka jäi ikävä kyllä Sambiaan.

Ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin se, että perheemme on saanut vihdoinkin ihmiskunnan jäsenkortin eli asiallisesti toimivan laajakaistayhteyden (langattomasti lähettävällä adsl-modeemilla tietty), jonka saamisajankohdan voi helposti päätellä blogin päivitystiheyden kasvusta.

Suunniteltu juttu

Tästä päivästä olen haaveillut, aion nimittäin tänään käydä Ruohonjuuressa. Ostoslistalla on ainakin Solidaarisuuskalenteri (vielä on vuotta jäljellä), ekologisia puhdistusaineita (huomenna on siivouspäivä) ja sisarkunnan kovasti kehuma kuukautiskuppi.

Lämpöä

Eilen oli lämmintä, niin myös tänään (ainakin ikkunan ohi kulkevien ihmisten ilmeistä ja pukeutumisesta päätellen) . Samalla lailla lämmintä kuin Sambiassa, että on hakeuduttava varjoon piiloon aurinkoa, joka vihdoinkin lämmittää.

Vielä viime viikolla istuin leikkipuitossa villapipo päässä.

Ojasta allikkoon

Sambiassa sai tottua siihen, että paikalliset muistivat aina tervehtiessään mainita miten paljon olinkaan lihonnut sitten viime näkemän ja miten leveä lantio minulla oli. Erityisesti tämä oli tapana naisten kesken, ja minun, joka olen laihduttanut tasaisin väliajoin koko ikäni, oli kovin vaikea tottua sen kuulemiseen. Siitä huolimatta, että tiesin fraasit kohteliaisuuksiksi ja että niin kuului sanoa, näytinpä oikeasti lihonneelta tai en. Sambiassa laihuus kertoo köyhyydestä ja äkillinen laihtuminen vakavasta sairaudesta ja uhkaavasta kuolemasta, aidsista.

Pieniin paluuiloihin kuului se, ettei enää tarvitsisi kuunnella epämieluisia kommentteja ulkonäöstä (paitsi ehkä satunnaisesti mummolassa). Tai niin luulin. Nyt olen kahdesta riippumattomasta lähteestä kuullut tarkan tarkastelun päätteeksi lausutun painokkaan arvion, että kyllä, totta tosiaan näytän vanhentuneelta.

Ikäkriisisenä ottaisin koska tahansa takaisin kommentit vartaloni paksuudesta, sillä ainakin teoriassa ylimääräisistä läskeistä voi päästä eroon. Mutta nuortuminen on mahdotonta. Ainakin kotikonstein.

Kysymyksiä

Miltä nyt tuntuu? Onko Suomessa kylmä, vaivaako kulttuurishokki, kaipaanko Sambiaa?

Saan vastata näihin kysymyksiin joka päivä useita kertoja, ja näin kuuluu standardivastaus: juu on kylmä mutta hyvältä on tuntunut, jälleennäkemiset ovat olleet iloisia, Sambiaa en ole ehtinyt edes ajatella. Useimmiten lopetan myönteisen arvion pieneen varaukseen siitä, että tavallinen arki ei ole oikeastaan vielä alkanut, joten en osaa sanoa, minkälaiseksi elämä muuttuu ajan kanssa.

Yksi normaaliarjen este on se, etten ehtinyt ottaa töistä päivääkään lomaa muuttoa varten, joten kodin ja perheen paluuasioiden hoitamiseen on jäänyt paljon vähemmän aikaa kuin olisi suotavaa. Ja kun aikaa ei ole tarpeeksi, olen laittanut vapaa-ajalla paikkoja kuntoon niin duracell-pupuna, että jatkuva puuhaamiseni taitaa hermostuttaa Sannaa enemmän kuin se, että koti on keskeneräinen.

Niinpä ajoimme viikonlopuksi mökille, jossa vietin lapsuuteni kesiä ja jota omatkin lapset kaipasivat Sambiassa ollessaan, joko omien hatarien muistikuvien tai valokuvien ja kertomusten perusteella. Vihdoinkin pari päivää silkkaa löhöilyä, sekä tietysti saunomista planeetan parhaassa jatkuvälämmitteisessä saunassa.

Vaan mitä siitä seurasi? Kun oli pakko pysähtyä hetkeksi, sain puettua itselleni sanoiksi sen, että oikeastaan olen koko ajan pelännyt masentuvani. Tai ehkäpä taistelen jo masennusta vastaan peläten, että kyseessä on alkavan kulttuurishokin ensioire?

En tiedä, mutta ainakin olen järjettömän väsynyt. Jospa kyse onkin vain siitä, että olen venyttänyt itseäni liian kireälle elämäntilanteessa, jossa pitäisi pystyä antamaan enemmän aikaa itselleen ja läheisilleen? Kaipa saan vastauksen viimeistään kuukauden päästä, kun pääsen vihdoin kesälomalle.


Mitä opimme tänä viikonloppuna: suomalainen metsä on jännittävä ja eksoottinen paikka.

Entinen madam (nyk. työtön) kaipaa palveluja

A ihmetteli takapenkillä, minne autosta noussut siskoni oikein menee, kun pysähdyimme huoltoasemalla matkalla mummolaan. Vastasin, että tankkaamaan. A mietti vastausta hetken ja kysyi sitten: ”Mutta missä ne tankkamiehet ovat?”

Huokasin, sillä ajatukseni kulkivat A:n kanssa samoilla linjoilla: missä ovat tankin täyttäjät? Tai ostosten pakkaajat, ostoskärryjen työntäjät ja parkkipaikkojen opastajat? Suomesta puuttuvat kokonaan kaikki ne elämää helpottavat palveluammatit, joihin madam ehti rouvasaikanaan kovasti tottua. Ei silti, että nekään olisivat minut kaikista kiusallisista tilanteista pelastaneet. Vilkkaasti viuhtovista parkkipaikkamiehistä huolimatta onnistuin tömäyttämään autoni muutamaankin kertaan joko naapuriautoon tai aidan tolppaan. Mutta miten paljon helpommin sellainen onnettomuus tapahtuukaan täällä?

Vaikka ei kai siitä ihan kamalan kauaa ole, kun Suomessakin vielä palveltiin, ainakin bensa-asemilla jollei parkkipaikoilla. Muistan, hämärästi tosin, kun äitini oli ensimmäistä kertaa tankattava ihan itse, ja miten me kaikki kolme kakaraa jännitimme toimitusta takapenkillä. Ja niinhän se elämä menee, että voin vallan mainiosti kuvitella pojat takapenkille jännittämään sitä ihmettä, että minä tankkaan. Ihan ite.

Aurinkoa

Suomeen-paluumme aikatauluttaminen oli tarkkaa puuhaa, sillä kukaan meistä ei halunnut palella, mutta toisaalta minä halusin nähdä kevään puhkeamisen kokonaisuudessaan. Ajoitus oli täydellinen: saapuessamme puut olivat vielä lehdettömiä, mutta heti ensimmäisinä päivinä hiirenkorvat työntyivät esiin ja toivat maisemaan häivähdyksen vihreää. Pieni odotus vielä, ja vihreys rävähtää päälle kaikessa kirkkaudessaan.

Tähän aikaan vuodesta ihmiset ovat hyväntuulisia, puheliaita ja ystävällisiä. Toista oli lyhyellä Suomen-vierailullani maaliskuussa. Aamuisin tuntui työmatkoilla siltä, kuin minut olisi kytketty Matrixiin: kaikki näytti siltä kuin pitääkin, mutta jokin oli silti vialla. Väistelin ruuhkassa töihin matkaavia hymyttömiä ihmisiä parhaani mukaan ja mietin, ovatko nämä robotin oloiset olennot todellisia.

Nyt on tainnut aurinko sulattaa Matrixin, sillä maailma sekä näyttää että tuntuu oikealta. (Aurinko on muuten tainnut aiheuttaa toistaiseksi suurimman yllätyksen Suomessa: Afrikassa asuessani en osannut ajatella, miten hienolta hädin tuskin 15 asteeseen yltävä lempeä kevätaurinko voi tuntua. Sambiassa siltä piti suojautua, mutta näillä leveysasteilla ei tarvitse varjoja etsiä.) Ihan joka paikasta Matrix ei ole kuitenkaan vielä hävinnyt, metrot tuntuvat aamuisin edelleen jossain määrin epätodellisilta. Pari kertaa olen leikitellyt ajatuksella, että nousisin penkin päälle seisomaan ja huutaisin ihmisille, että onhan se ikävää että te joudutte istumaan naamakkain, mutta onko joka ikisen mutrusuun aivan pakko piilottaa naamansa ilmaislehden taakse? Tekisi nyt joku jotain muutakin - näyttää päättömältä, kun sata pieneen tilaan ahdettua ihmistä lukee samaa lehteä samassa asennossa.

Outoja ja hassuja ihmisiä

Olen käynyt muutamaan otteeseen Itäkeskuksen kauppakeskuksessa, ja hätkähdän edelleen ihmisjoukoissa liikkuessani ihmisten kummallista ulkonäköä. Lusakan ulkkaripiiri koostuu nimittäin melko homogeenisistä ihmisistä: säällisesti ja sovinnaisesti pukeutuvista virkamiehistä ja -naisista. Joku ehkä pukeutuu muodikkaammin kuin toinen, mutta periaatteessa kaikki ovat, jolleivät nyt aivan samasta puusta veistettyjä, niin sukulaispuista ainakin.

Myös sambialaisten pukeutuminen on yhdenmukaista. Vaihtoehtoja on periaatteessa kaksi, ainakin naisilla. He voivat pukeutua joko perinteiseen chitenge-asuun tai länsimaisen jakkupukumuodin mukaan. Kummin hyvänsä, tyyli on naisellinen. Miehet taas pukeutuvat kauluspaitoihin ja suoriin housuihin. Köyhässä maassa vaatteet eivät kerro aatteesta, vaan viestivät käyttäjän vauraudesta.

Kenelläkään ei Lusakassa ole anilliininpunaista tukkaa eikä hakaneuloin koristeltuja pöksyjä, Sambiassa ei näe gootteja eikä punkkareita. Satunnaisia, hetken maassa viivähtäviä kehitysmaahippejä sentään silloin tällöin.

Ystäviä, hissejä ja liukuovia

Pelätty ja odotettu paluu Suomeen tuntui hämmästyttävän hyvältä. Lentokentällä oli vastassa iloinen yllätys, kymmenkunta tärkeää ihmistä tervetuloa kotiin -kyltteineen. Saavuimme Suomeen viiden tunnin yöunien ja yli vuorokauden reissaamisen jäljiltä rättiväsyneinä, mutta siitä huolimatta ensimmäiset hetket Helsinki-Vantaalla loivat ainakin parin ensimmäisen päivän ajaksi loistofiilikset: Suomessa on ystäviä jotka eivät ole unohtaneet meitä, kyllä täälläkin voi elää. Sittemmin tunne on vain vahvistunut iloisisten jälleennäkemisten, puheluiden ja tervetuloa takaisin -tekstiviestien täyttäessä päivät.

Kaikkein tärkeintä lämmin vastaanotto on ollut luultavasti pojille. Kentällä oli vastassa kaivattuja serkkuja ja kavereita, melkein kaikki niistä harvoista ikätovereista, jotka pojat vielä muistavat Suomesta. Leikki jatkui heti kentällä suurin piirtein siitä mihin se viimeksi nähdessä loppui, aivan kuin välissä ei olisi pitkää (A:n osalta puolen elämän mittaista) taukoa.

Mutta kyllä pojilla on silti aikamoinen sopeutuminen edessään, varsinkin A:lla, joka ei muista Suomesta mitään muuta kuin ne muutamat kaverit. Kun vaihdoimme lentokonetta Amsterdamissa, A ei ollut uskoa silmiään nähdessään lentokentällä rullaportaita, itsestään avautuvia ovia, valomainoksia ja muita länsimaisia “ihmeitä”. Elämys taisi olla samaa luokkaa kuin muutamaa päivää aiemmin koralliriutalla snorklatessa.

Tässä kokoelma A:n Suomea koskevia kysymyksiä ja lausahduksia ennen paluuta ja paluun jälkeen:

“Onko meillä Suomessa vedettävä vessa vai reikä lattiassa?”

“Isi, sitten kun me tullaan Suomeen, niin mä haluan tuommoiset” (osoittaa Aku Ankka -lehdestä Pelle Pelottoman suksia)
“Tiedätkö mitä ne ovat?”
“En.”

“Onko tuolla haikaloja?” (lentokoneessa Itämeren yllä)

“Oi, tuntuu hassulta! Tömähtääkö tämä sitten, kun tämä tulee perille?” (hississä)

“Hei, tulkaa kaikki kattomaan miten hassut sukat!” (osoittaa isoäitinsä sukkahousuja)

8000 kilometriä pohjoiseen

On totta, että elämän suuret siirtymät on hyvä tehdä hitaasti. Silloin ajatukset pyörivät vain välittömässä lähitulevaisuuden matkassa eikä koko maailma muutu tai häviä vuorokaudessa, vaan alitajunnalla on aikaa työstää muutosta rauhassa.

Mutta nyt on matka tehty. Ensimmäisen viikon olimme Morogorossa (Tansania), jossa Jannella oli kokous. Minä ja pojat hengasimme hotellin altaalla, iltapäivisin pojat katsoivat luokattomia piirrettyjä satelliittikanavalta ja minä nukuin päiväunia. Viimeinen viikko Lusakassa oli ilmeisesti rankempi kuin ymmärsinkään. Ja iltaisin kävimme Jannen kollegoiden kanssa syömässä. Pojat saivat kovasti kehuja kauniista ravintolakäyttäytymisestään ja erinomaisesta automatkustamisesta, mikä tietysti lämmitti minun äidin sydäntäni, vaikken voinut olla ajattelematta Eeva Kilven lausahdusta, jonka luin aikoja sitten jostakin naistenlehdestä. Hänen mukaansa lasten ja aikuisten suhde on jatkuva valtataistelu, jossa vallitsee joko lasten anarkia tai vanhempien tyrannia ja että perheet, joissa vanhemmat tyrannisoivat, näyttävät ulos päin parhailta. Auts.

Toinen viikko Sansibarin pohjoisrannalla oli täydellinen rantaloma. Pojat pelmusivat vedessä ja minä makasin rannalla. Hiekka oli valkoista ja meri turkoosi ja aurinko paistoi joka päivä, vaikka sadekausi olikin. Viikon kohokohta oli snorklaus poikain kanssa läheisellä koralliriutalla. Ensimmäisenä veteen hypänneen A:n hämmästynyt ”VAU” kertoi kaiken: sukellus Finding Nemo -leffaan oli viisivuotiaalle melkoinen seikkailu.

Loppuviikosta ajatukset alkoivat hiljalleen siirtyä Suomeen, ja nyt tuntuukin hyvältä olla täällä.


Rantaleikkejä Sansibarilla.